Kerrankin on aikaa. Näin voi sanoa, kun tyrkätään kahden kuukauden sairaslomalappu kouraan.

Huono puoli tässä vaan on se, että sairasloma tarkoittaa että on sairas. Minun kohdallani tässä tapauksessa kyse on sairaudesta, johon sairastuin kuusi vuotiaana. Eli 48 vuotta sitten. Tauti on migreeni. Alkuun se oli hallittavissa lääkityksellä melko mukavasti. Vaikka ei kai se koskaan kivaa ole kun päätä särkee. Vähitellen vuosien varrella lääkeannosta (alkuun asperiini) piti pikkuhiljaa lisätä. Sitten pikku hiljaa piti vaihtaa vahvempiin lääkkeisiin, ensin burana 400 ja sitten burana 800. Ja edelleen annostusta nostaa, että tehosivat. Joskus 2000-luvun alkupuolella kohtauksiakin alkoi olla enemmän kuin 15 kuukaudessa, eli migreeni oli muuttunut määritelmien mukaan krooniseksi. Siinä vaiheessa kun burana 800 tapletteja joutui ottamaan pahimmillaan yhdeksän kappaletta samaan kohtaukseen, ei oikein meinannut mahakaan niitä kestää. Sitten onneksi lääketiede kehittyi, minun kannaltani juuri ajoissa, ja keksittiin migreenin täsmälääkkeet. Niistä ensimmäisenä tuli Imigran, ja sitten vähitellen muitakin. Ne tehosivat hyvin, riitti yksi tapletti kerrallaan. Nykyisin minulle parhaiten sopii Relert, mutta sekin alkaa menettää tehoaan kun kohtauksia on jo lähes 60 kuukaudessa, niin kuin minulla nyt. Silloin tilanne menee siihen, että edellinen kohtaus ei oikein ehdi alta pois, kun jo seuraava iskee päälle. Eli tilanne on välillä muutamina päivinä se, että päänsärky ei kokonaan häivy ollenkaan, on vain lievää ja voimakasta särkyä vuoronperään. Tässä tilanteessa ei auta muu kuin lääkkeestä vieroitus, koska osa säryistä on lääkepäänsärkyä, eli elimistö on tullut riippuvaiseksi kyseisestä lääkkeestä. Toisi sanoen olen nyt sitten pari kuukautta ilman särkylääkkeitä....

Tämä taas tarkoittaa sitä, että kärsittäväkseni tulevat nyt täysimittaiset vieroitusoireet. Eli kun tästä tällä hetkellä jomottava pikkusärky alkaa kohta pahenemaan, en otakkaan lääkettä, vaan kärsin koko kohtauksen alusta loppuun asti. Olen käynyt saman ruljanssin läpi jo kahdesti, vuosina 2006 ja 2008. Niistä tuo eka oli aivan kauhea. Alkuun meni muistaakseni vähän kolmatta vuorokautta kovissa tuskissa nukkumatta ja syömättä, välillä kivusta oksentaen, että sai kärsittyä ensimmäisen kohtauksen. Sitten tulee todella hieno tunne kun kipu lopulta väistyy. Kunnes alkaa uudestaan, tosin kerta kerran jälkeen lievempänä. Vuoden 2008 vieroitus oli helpompi, vaikka eipä sitäkään alkuvaihetta voi mukavaksi sanoa. Oikeastaan nämä ensimmäiset päivät pitäisi viettää sairaalassa tiputuksessa ja kontrollissa, mutta kun kerran sain ekalla kerralla puhuttua lääkärin ympäri, että kyllähän tämä nyt kotioloissakin hoituu, niin saa luvan hoitua tälläkin kertaa. Sairasloman loppupuoli pitäisi sitten olla jo oikeastaan ihan enimmäkseen mukavaa, kun kohtaukset lievenevät ja harvenevat. Ainakin aikaisemmin on käynyt näin.

Nyt siis vaan odotellaan, koska tämä tästä kunnolla alkaa. Hymyillään niin kauan kuin voidaan, ja alistutaan sen jälkeen kivun vietäväksi. Saattaapi olla että tässä tulee vähän taukoa, ennen kuin pääsen taas kirjoittelemaan. Mutta kyllä jonkunmoinen päivitys tähänkin aiheeseen on jossain vaiheessa luvassa. Ja kunhan ollaan tämän jutun kanssa voitonpuolella, on oikeasti aikaa vaikka kirjoittaa jostain muustakin aiheesta kuin sairauksista. En nimittäin aio vielä myöntää olevani niin vanha, etteikö jostain muustakin kuin sairauksista voisi puhua/kirjoittaa.