Minä pidän kelloista. Olen myös kellon orja, sen myönnän.

Varhaisimmat muistoni kelloista ovat äidin puoleisten isovanhempieni luota Hyvinkäältä. Siellä oli seinällä käkikello. Se oli hieno ja ihmeellinen. Sen kukkumista piti aina odottaa, katsoa ja kuunnella. Vuotta  en muista, mutta kyseessä on yksi aivan ensimmäisistä lapsuusmuistoistani. Samassa paikassa oli toisen huoneen seinällä seinäkello. Sen seinäkellon oli äitini isä saanut työtovereiltaan 50-vuotislahjaksi 22.9.1956. Tuo kello on nykyään harrastehuoneemme seinällä, kunniapaikalla. Vedän sen avaimella kerran viikossa, ja hyvin pysyy ajassa. Se näkyy hyvin tähän tietokoneelle, riittää kun nostan katseeni hiukan näytön yläpuolelle. Jos käännän katseeni oikealle, on siinä näkyvillä anopilla ollut seinäkello, josta hän luopui sen vuoksi kun siinä on niin äänekäs lyöntiääni. Minusta sekin on hieno kello, eikä lyöntiäänikään haittaa yhtään. Paitsi jos on tarkoitus tässä huoneessa nukkua, ainakin Joonas väittää.

Eräs toinenkin kello liittyy hyvin varhaisiin lapsuusmuistoihin. Kyseessä on pöydällä pidettävä, lasikuvun sisällä oleva kello, jossa on hieno vaakatasossa pyörivä heiluri. Ehkä vähän vaikea hahmottaa, mutta hieno se oli joka tapauksessa. Sellaisenkin joskus itsellenikin haluaisin. Kello oli isäni siskon luona Perttelissä, ja muistan sen ajalta ennen kouluikää. Samasta maalaistalosta  on jäänyt mieleen myös vihainen kukko ja vastakkain istuttava keinu. Sellaista keinua en ollut ennen nähnyt, ja se kukko oli oikeesti pelottava.

Käkikello minulla on. Sain sen lahjaksi joskus täytteässäni pyöreitä vuosia. Se ei valitettavasti enää toimi. Kertaalleen käytin sen korjattavanakin, mutta senkään jälkeen se ei kauaa toiminut. Ehkäpä nykyään kellotkin tehdään eri lailla kuin ennen. Tarkoitus on varmaan saada myydyksi uusi kello, kun vanha ei enää toimi. Käkikello on silti edelleen seinällä. Se on kiva koriste olohuoneessa, vaikkei toimisikaan.

Kaappikelloa minulla ei ole. Sellaisen kyllä joskus haluaisin. Jostain kumman syystä vaimo ei ole oikein innostunut asiasta, kun olen sen joskus ottanut esille. Ei sen tarvittis olla aito könniläinen, niitten hinnat kun ovat melkolailla tyyriitä. Tosin könninkellon nimellä myydään paljon muitakin kaappikelloja, se kun on niin tunnettu brändi. Itse asiassa ilmeisesti Suomen ensimmäinen brändituote. Käsittääkseni viimeiset aidot könniläiset on tehty joskus vuoden 1860 hujakoilla. Minulle tärkeämpää olisi silmääni miellyttävä ulkonäkö, toimiva koneisto ja hillitty lyöntiääni. Tuollaisia löytyy kyllä netistä ihan jo muutamalla satasella. Ehkäpä joskus sellaisen vielä hommaan.

Rannekellon sain ensimmäisen joskus aikanaan kouluun mennessäni, seitsemän vuotiaana. Siitä asti minulla on aina ollut rannekello, ja on edelleen. En osaa olla ilman rannekelloa, tunnen itseni alastomaksi, jollei kello ole ranteessa. Ei rannekellon tarvitse olla hieno tai kallis, kunhan se pysyy ajassa. Tällä hetkellä on käytössä Citizen, joka maksoi paikallisessa kelloliikkeessä noin 50 euroa. Toisaalta sitä aina välillä haaveilee, että olisihan se kiva jos olisi Rolex ranteessa. Rolex on merkkinä käsite, ja ovathan ne aina formulalähetyksissäkin näkyvästi esillä. Ovat vaan hinnaltaan turhan arvokkaita, joten ehkä odottelen sen lottovoiton ensin.

Kellon orjaksi tunnen itseni sen vuoksi että minulla on jostain syystä jatkuva tarve tietää paljonko kello on. Myös viikonloppuisin ja lomilla, vaikkei silloin edes olisi mitään tarkkaan kellonaikaan sidottua tiedossa. En oikein osaa itsekkään sanoa miksi näin on, ja onko näin ollut ihan lapsesta asti. En muista esimerkiksi lapsuuden mökillä vietetyistä pitkistä kesälomista, että joko minulla silloinkin olisi aina ollut kello ranteessa. Nuoruudesta kyllä muistan kellon tärkeyden jo ainakin lukioajoista lähtien.

Itseäni tuossa kellon orjuudessa häiritsee eniten se, että myös yöllä nukkuessa on tarve vähän väliä havahtua ja katsoa mitä kello näyttää. Varsinkin työpäiviä edeltävinä öinä on tärkeää nähdä kellosta että kauanko vielä saa nukkua tai ainakin levätä ja yrittää nukkua ennen ylös nousemista. Ympärilläni olevia ihmisiä vaivaa varmasti paljon enemmän se, että minä en pysty sopimaan esimerkiksi että jotain tehdään jonkun ajan kuluttua, vaan minun täytyy aina tietää että mihin kellon aikaan. Jos vaikka sovitaan että laitan lapsille illalla ruokaa, kun vaimolla on jotain menoa, täytyy minun ensimmäisenä tietää moneksiko sen ruoan laitan. Ja sitten laitan sen tasan kello silloin kun on sovittu. Eikä siitä voi myöhästyä, niin kuin ei mistään muustakaan sovitusta kellonajasta. Varmasti tämä on ainakin osittain lapsuuden kodista opittua ja perittyä, siis sukuvika.

Myöhästyä en voi mistään, se on sellainen pakkomielle, jolle vaan en voi mitään. En minä kyllä juuri koskaan mistään myöhästykkään. Kouluaikanani en myöhästynyt koulusta koskaan. Joskus kieltämättä oli lähellä. Muistan kerrankin yläasteikäisenä että polkupyörän ketjut lähtivät pois päältä jo alkumatkasta. Matkaa oli vielä yli kaksi kilometriä jäljellä, eikä ollut mahdollisuutta ehtiä ajoissa kouluun. Mitä siis tein? No lintsasin tietysti koulusta koko päivän,koska myöhästyneenä en olisi kehdannut kouluun mennä. Töistä olen kyllä myöhästynyt elämäni aikana kaksi kertaa, molemmat tapaukset viime vuosituhannen puolelta. Ekalla kertaa puhkesi auton rengas alkumatkasta, toisella kertaa huomasin aamulla että autoni oli yön aikana varastettu.

No kellot on kivoja, vaikken niiden orja välttämättä haluaisikaan olla. Kelloja tekisi mieli hankkia lisää, mutta siinä on yksi vaara. Jos alan niitä oikeasti keräilemään, siinä voi käydä huonosti. Niitä nimittäin saattaisi sitten pikkuhiljaa olla aika paljon....