Bridge on hieno korttipeli. Se soveltuu hyvin muillekin kuin englantilaisille mummeleille. Bridge on neljän hengen peli, mutta joskus on tilanteita että pelaajia on vain kolme. Silloinkin peli onnistuu, pelinviejällä on käytössään omien korttiensa lisäksi lepääjän kortit, eli siis Mirrin kortit.

Mirrin kortit ei ole mikään virallinen nimitys, mutta joissakin piireissä melko vakiintunut sanonta kuitenkin. Aivan kaikki eivät välttämättä tiedä (tai muista) mistä tuo sanonta on saanut alkunsa, joten ajattelinpa sen tässä kertoa. Ajankohta oli joskus viime vuosituhannella, ilmeisesti kultaisen kahdeksankymmenluvun loppupuolella. Aivan tarkkaa vuotta en nyt muista, mutta kyseessä oli sama kesä jolloin kävin ensin yksikseni etelässä, Portugalissa, ja sitten olivat eräät tupaantuliaiset Sasissa. Ja sitten lähdettiin, aivan oikein, Jäämerelle.

Meitä oli reissussa kolme "muskettisoturia", Kumpareen Kuningas, munan saann.. tarkoitan sananmunnoksistaan tunnettu Suntio, ja sanaileva Santeri, eli siis minä. No silloin meillä oli ehkä eri nimet, mutta kuitenkin. Niin, viimeistään tässä vaiheessa on aiheellista antaa myös pieni varoitus: tämä tarina ei kaikilta osiltaan sovellu pikkulasten iltasaduksi. Matkaan lähdimme oikein laadukkaasti Mersu merkkisellä asuntoautolla. Aivan uusinta mallia se ei ollut, kun on ollut vähän tapana hommata nuo kulkupelit melkolailla edulliseen hintaan. Alkuun oli edessä tuo perinteinen noin 1300 kilometriä pitkä pikataival Varanginvuonolle. Siinä pohjoista kohti körötellessä minullekin paljastettiin että kulkupeli on muuten sen verran painava, että on rekisteröity kuorma-autoksi. No onneksi meistä edes yhdellä oli kuorma-auto kortti. Se yksi en ollut minä, mutta en antanut sen ajamista häiritä. Itse asiassa auton painosta oli haittaa vasta sitten myöhäisemmässä vaiheessa, kun starttimoottorin hajottua työnsimme sitä käyntiin...

Pitkää matkaa läpi yön ajettaessa oli varsinkin ennenvanhaan oma haasteensa polttoaineen saannissa. Tuolla reissulla tuli sekin opittua, että keskellä yötä ei kannata seteleitä syöttää automaattiin ennen kuin on tarkistettu että siitä saa bensan lisäksi myös autoomme tarvittavaa dieseliä...Kantapään kautta kaikki oppii parhaiten. Lopulta kuitenkin sitten päivän valjettua alkoi maisemat muuttua. Yhä useammin oli vastassa hillitön kurvi (Suntion mukaan) ja porojakin näimme. On se vaan aina yhtä hieno ja ylevä tunne, kun Jäämeri kaikessa kauneudessaan tulee näkyviin. Eikä ole väliä sataako vai paistaako, näky on aina yhtä sykähdyttävä. Pitkä matka takana, seikkailut vasta alkamassa, voiko elämältä enempää toivoa?

Kalastushan se on siellä Jäämerellä yksi tärkeimmistä asioista päiväsaikaan, mutta ei siitä tämän enempää tällä kertaa. Illalla sitten jossain vaiheessa kun on tarpeeksemme istuttu nuotiolla ja ihailtu revontulia, on aika kömpiä autolle,  asettua pöydän ääreen, kaivaa pelikortit esiin, ja aloittaa bridgen peluu. Apteekit on Norjassa tunnetusti sen verran kalliita, että tapana on ollut ottaa kotipuolesta sallittuja (lapsilta kiellettyjä) dopingaineita mukaan. Niitä oli tuonakin iltana jo muutamia pullollisia maisteltu, ihan vaan tietysti ennaltaehkäisevästi, mahdollista kylmyyttä vastaan. Siinä sitten illan (taisi kyllä olla jo yö) ratoksi myös kaikenlaisia tarinoita toisillemme kertoiltiin. Yksi niistä oli tarina Mirristä, jonka silloin siinä pöydässä kertoili Kumpareen Kuningas. En välttämättä sitä ihan sanatarkkaan muista, mutta se meni osimoilleen näin eli simoilleen silleen että:

Olipa kerran kissa. Nälkäinen kissa. Se tassutteli hiljalleen lammen rannalla, kun se huomasi pikkulinnun sirkuttelevan rantakoivussa. Kissan liike pysähtyi välittömästi, äänettömän tehokkaasti. Oikea etutassu oli ilmassa, kun se paikallaan ollen alkoi tehdä suunnitelmaa. Tuon visertäjän minä kyllä nappaan ruuakseni. Hitaasti ja äänettömästi katti lähestyi puuta, ja alkoi samantien kiivetä runkoa ylöspäin. Tassu kerrallaa, äärimmäisen hiljaa, täysin keskittyneesti katti lähestyi tuota iloisesti visertelevää, herkullisen pullean näköistä pikkulintua. Katti pääsi saman oksan alkuun, missä tuo lintu istui. Sirkuttaja hyppäsi hieman eteenpäin, samalla oksalla kuitenkin pysyen. Katti jatkoi varovasti eteenpäin, vaikka oksa koko ajan oheni. Enää reilu metri, ja saalis olisi hänen. Vesi tuli jo kielelle pelkästä ajatuksesta, että kohta saisi suuhunsa herkullisen pikkulinnun. Seuraava askel, vieläkin varovaisemmin kuin tähän asti. Taas saalis pyrähti hiukan eteenpäin, mutta mirri ei luovuttanut. Ääretön keskittyminen, katse koko ajan tiukasti saaliissa. Vielä askel, enää vajaa metrin verran päämäärään. Mirrin himokas katse kiinteästi saaliissa, vielä askel. Joko uskaltaisi hypätä, vai vieläkö pitäisi ottaa yksi varovainen askel? Mirri tiesi, että se pystyisi jo helposti tuon mittaisen loikan tekemään. Se päätti ottaa kuitenkin vielä yhden, viimeisen askeleen. Nyt mirri oli jo niin lähellä, että se pystyi selvästi näkemään kaikki himoittavan saaliinsa yksityiskohdat. Pieni kyyristyminen, viimeinen keskittyminen, ja sitten mirri loikkasi. Kaikki tapahtui sekunnin murto-osassa. Kuului iso, äänekäs loiskahdus. Mirri oli pudonnut lampeen ja lintu lentänyt tiehensä.

Sitten tarinan opetus: mitä pidempi esileikki, sitä märempi mirri....

Samalla kun tuota tarinaa siellä Jäämerellä kuunneltiin, pelailimme koko aja kolmen hengen bridgeä. Joku meistä siinä sitten alkoi kutsua tuon puuttuvan neljännen pelaajan kortteja mirrin korteiksi, josta tuo sanonta on saanut alkunsa, ja on edelleen ainakin joissakin tilanteissa käytössä.

Kyseinen reissu jatkui hienosti joka suhteessa. Ei sitä autoakaan tarvinnut joka käänteessä käyntiin työnnellä, olihan meillä reissussa kädentaitojen ammattilainen mukana. Riitti kun antoi Suntiolle meisselin käteen ja muutaman sekunnin aikaa, niin aina lähti moottori hyrräämään.

Viimeistään tuon kesän jälkeen olen ollut sitä mieltä, että jos saan lomareissun suunnan vapaasti päättää, on suuntana mieluiten pohjoinen. Jäämerelle vaan yksinkertaisesti täytyy taas joskus päästä takaisin.