Suunnistus on laji, josta en ole koskaan pitänyt. Olen erittäin huono suunnistamaan, ja myös ilmansuunnat tuottavat minulle yleensä suuria vaikeuksia.

Ensimmäiset muistikuvat suunnistuksesta tulevat minulle kouluajoilta. Silloin opeteltiin kartan lukua ja kompassin käyttöä. Kyllä minä vissiin niistä noin suunnilleen pääsin teoriassa kärryille, mutta sitten kun lähdettiin oikeesti metsään rasteja etsimään, niin metsään meni. Ei minulle oikein auennut kuitenkaan kartan kuvan ja oikean maaston väliset yhtäläisyydet. Puhumattakaan että ne olisi vielä juoksuvauhdissa siellä jotenkin hahmottanut. Eikä siitä kompassistakaan pystynyt hetken päästä enää mitään suuntia ottamaan, kun ei yksinkertaisesti tiennyt missä oli. Paitsi että oli ihan metsässä. Onneksi kouluaikoina suunnistettiin ryhmissä, minä opin hyvin pian mukana seurailijan roolin. Lukioaikoina sitten homma hoidettiinkin niin, että mentiin autolla jonkun tietä lähellä olevan rastin lähelle, etsittiin se ja sanottiin ettei muita löytynyt.

Armeijassa sitten tietysti oli taas edessä suunnistus. Alkuun ilman varusteita, välillä sitten vähintäänkin riittävästi taisteluvarusteita ja muuta painavaa mukana. Partiosuunnistus kilpailun onnekseni pystyin välttämään. Siinä kun suunnistetaan partioittain läpi vuorokauden. Täydessä taisteluvarustuksessa. Ja kaiken kukkuraksi kilpaa. Palkintoina kuntoisuuslomia, joten suurin osa porukasta otti sen vielä ihan tosissaan. Onneksi sain junailtua itseni sen kisan ajaksi vartiotehtäviin.

Yhteen pakolliseen suunnistuskisaan muistan kuitenkin armeija-aikoina osallistuneeni. Se tapahtui aikalailla armeija-aikani alkupuolella. Kesällä, kovassa helteessä. Siinä mentiin pareittain, eikä minun parinikaan onneksi ollut mikään himosuunnistaja, tai edes kovin kilpailuhenkinen. Yksi löytämistämme rasteista oli pienen lammen rannan läheisyydessä. En muista kumpi sai idean, mutta molemmat me heitimme vaatteemme mättäälle, ja pulahdimme uimaan. Virkisti kummasti. Vaatteita päälle pukiessa selvisi kuitenkin, että olisi kiireestä huolimatta kannattanut hiukan katsoa mihin vaatteensa heittää. Olivat nimittän sattuneet keltiäispesän päälle. Seurasi aikamoinen kutina ja kirvely. Ei muuta kuin vaatteet uudestaan pois ja takaisin lampeen. Tiukan ravistelun jälkeen sitten vaatteet takaisin päälle ja jatkamaan kisaa. Tarkkaa sijoitusta kilpailusta en muista, mutta ihan mitaleille emme tainneet selvitä....

Kyllä minulle tuottaa tuskaa suunnistaminen ihan normaalielämän tilanteissakin. Ei siihen tarvita karttaa, metsää ja kompassia, että minut saa eksymään. Suuntavaistoa vaan ei ole, ja paikkojen sekä risteysten mieleenpainaminen sujuu tosi heikosti. Viimeinen esimerkki ihan tuosta muutaman päivän takaa. Piti saada Volvoon kesärenkaat alle, joten tehtiin niin että mentiin aamulla vaimon kanssa kahdella autolla Espooseen yhteen rengasliikkeeseen, jossa luvattiin ne päivän aikana vaihtaa. Toisella autolla sitten vein vaimon sieltä rengasliikkeestä töihin, ja ajelin kotiin. En ollut vaimon uudessa työpaikassa ennen käynyt, joten painoin reitin tarkkaan mieleeni ja tein lisäksi itselleni tuoreeltaan kirjalliset ajo-ohjeet heti kotiin päästyäni. Iltapäivällä lähdin sitten hakemaan vaimoa töistä, että päästään hakemaan toinen auto renkaan vaihdosta. Ohjeet toimi hyvin, paitsi etten sitten oikealle kadulle päästyäni muistanutkaan mikä rakennus se ihan tarkkaan ottaen oli. Luulin sen nähdessäni muistavani, mutta käännyin kuitenkin väärään pihaan. Takaisin tielle ja uusi yritys. Jälleen näytti ihan siltä, että tuosta varmasti piti kääntyä. Mutta parkkipaikka oli ihan väärän näköinen. Lopulta aikani pyörittyäni löysin oikean pihan. Onneksi olin taas varannut reilut 10 minuuttia ylimääräistä aikaa, joten en myöhästynyt, vaikka tiukalle meni.

Tuon kaltaisia tilanteita minulle sattuu usein. Olen kerran eksynyt esimerkiksi työmatkallani, kun oli sattunut joku kolari, ja liikenne ohjattiin sivukadulle. Siinä minulta sitten tuhraantui muistaakseni puolisen tuntia, ennen kuin olin taas selvillä mistä pääsen kotiin ajelemaan. Mökille Nummi-Pusulaan pääsee kahta reittiä. Pidemmän reitin, jossa on vähemmän risteyksiä, osaan jo ulkoa. Lyhyempi reitti menee pienempiä teitä, sisältäen enemmän risteyksiä. Sitä en uskalla vieläkään yksin ajaessani kulkea ilman navigaattoria, vaikka olen kyseistä reittiä mennyt tässä vuosien varrella varmasti toistakymmentä kertaa.

Myös ilmansuunnat on minulle vaikeita. Joku puhuu esimekiksi talon itäpäädystä tai jotain. Ei minulla ole hajuakaan mihin ilmansuuntaan meidän talon joku seinä on. Luultavasti pystyisin sen jotenkin selvittämään, jos se oikeasti olisi tarpeellista. Mutta luonnostaan ilmansuunnat ei sano minulle mitään. Itseasiassa pääilmansuuntien välissä olevista ilmansuunnista pystyn nimeämään lounaan, muiden nimistä en ole kovin varma, puhumattakaan missä ne sijaitsevat.

Vaimo on hyvä suunnistamaan, ja ymmärtää myös ilmansuuntien päälle. Se ehkä selittää sen, että molemmat lapsemme harrastavat suunnistusta. Varsinkin poika (12v), joka käy säännöllisesti myös kilpailuissa. Tyttökin (9v) välillä myös kilpailee, mutta hänellä se on enemmänkin kuntoilua. Myös vaimo käy välillä kuntorasteilla. Itse olen ollut mukana katsomassa muutamassa kisassa, vaikka yleensä kisamatkat hoituu vaimon ja lasten kesken. Viime kesänä olin mukana perheen kanssa Vuokatissa Kainuun Rastiviikolla, ja ensi kesänä ollaan koko perhe viikko Kuusamossa Fin5 Rastiviikolla. Lapset kilpailee, vaimo käy varmaankin muutamat kuntorastit ja minä olen sitten huoltojoukoissa.

Onneksi autossa on navigaattori, sen avulla selviän aika hyvin. Ja silloin kun ollaan koko perhe liikeellä, löytyy suunnistuksen osaavia auton täydeltä. Jossain kaupungissa kun liikkuu jalkaisin, olen myös kyllä melko pian eksyksissä. Onneksi nykyään tulee aika harvoin tilanteita, että joutuisi kaupungissa yksikseen johonkin kulkemaan. Perheen kanssa liikkuessa ei kaupungissakaan pääse eksymään, vaikka olisikin vähän oudompikin paikka. Ehkä suunnistustakin voisi opetella ja harjoitella, mutta kun ei kerran ole kiinnostusta aiheeseen, niin jätän sen homman jatkossakin muiden hoidettavaksi.