Akseli Gallen-Kallelan teos Poika ja varis on varmaankin yksi kuuluisimmista suomalaisista taideteoksista. Se tuli tässä eräänä päivänä Timiä ulkoiluttaessa elävästi mieleen. Olimme talomme yläpihalla, kun yksi lukuisista tontillamme ja sen ympäristössä elelevistä harakoista laskeutui yllättäen nurmikolle neljän-viiden metrin päähän Timistä. Molemmat huomasivat toisensa samaan aikaan, ja molempien liike pysähtyi aivan vastaavaan asetelmaan ja tunnelmaan kuin tuossa kuuluisassa taideteoksessa. Jos olisi ollut kuvauslaite käytettävissä ja riittävästi nopeutta, olisi siitä saanut aivan oivallisen tilannekuvan. Tilanne kesti pitkään, arviolta 2-3 sekuntia, jonka jälkeen Timi päätti lähteä tutustumaan uuteen kaveriin tarkemmin. Harakka puolestaan ei halunnut tehdä lähempää tuttavuutta, vaan lensi tiehensä ja niin oli tämä hieno tilanne ohi.

Noin muuten on Timin elämä sujunut hyvin. Hyvin on Timi pärjännyt yksikseen tarvittavan ajan, jota on pikkuhiljaa kasvatettu, ja enimmillään Timi on nyt ollut yksikseen nelisen tuntia yhteen menoon. Mitään ongelmia ei ole koskaan yksinolon aikana ilmaantunut, koira ja ympäristö ovat olleet aivan entisellään yksinolon jälkeen. Uusia koiratuttavuuksia Timi on nähnyt useita, ja edelleen ovat kohtaamiset sujuneet aivan sopuisasti. Uutena kokemuksena Timi pääsi jo kerran mukaan, kun poikamme kävi treenaamassa Paloheinässä kuntorasteilla. Ei Timi nyt kuitenkaan mukaan suunnistamaan sentäs päässyt, mutta sai kuitenkin viettää aikaa uudessa ympäristössä vaimon ja tyttären kanssa sillä aikaa kun poika suunnisti.

Ääniherkkänä rotuna sheltit pitää totuttaa varovasti uusiin voimakkaisiin tai äkkinäisiin ääniin. Tosi hyvin Timi on kuitenkin kaikki uudet äänihaasteet selvittänyt. Pölynimurin kanssakin sujui ihan hyvin, ja vielä pari astetta kovempi kokemus, eli meidän kahvimylly, ei sekään aiheuttanut mitään paniikkia. Pientä hämmästystä luonnollisesti kuitenkin ensimmäisillä kerroilla. Eilen oli taas ihan uusi ja ihmeellinen juttu, kun meillä touhusi parin tunnin ajan pari nuorta miestä putsaamassa ilmanvaihtokanavia. Siinä oli sen verran reilu annos yhdellä kertaa kaikkea uutta ja ihmeellistä, että katsoin parhaaksi laittaa Timille valjaat ja remmin, vaikka sisällä oltiinkin. Näin oli helpoin varmistaa ettei koira ihan jää reippaasti touhuavien kaveriden jalkoihin tai ettei se ole juuri kuononsa kanssa jossain härvelissä kiinni kun se käynnistetään hormin puhdistusta varten.

Tähän mennessä Timin mielestä aivan ehdottomasti ihmeellisin ja pelottavin asia kotioloissa on myös löytynyt. Sen kanssa täytyy näillä näkymin harjoitella vielä pitkään, ja saa nähdä tuleeko Timi tämän jutun kanssa sinuiksi ollenkaan, siltä nyt vähän tuntuu. Tämä juttu aiheuttaa suurta pelkoa, pakoon pitäisi päästä, tai sitten täytyy ainakin haukkua pelokkaasti, jollei pakomahdollisuutta anneta. Juttu on testattu useampaan kertaan, eikä ainakaan vielä kehitystä tämän asian hyväksymiseen ja sietämiseen ole näkyvissä. Täytynee varmaan vaan pikkuhiljaa ja varovasti jatkaa tähänkin juttuun totuttamista, niin ehkäpä Timi jo sitten aikuisena tämänkin sietää. Niin, siis tämä erityisen pelottava asia on se, kun jompikumpi lapsista (ei ole merkitystä kumpi) menee keinumaan takakuistillamme olevaan lautakeinuun... Tämä on jostain syystä pienen koiran mielestä aivan mahdottoman outoa ja pelottavaa. Osaltaan varmaan vaikuttaa kuuluva ääni, ei ole rasvattu ylhäällä olevia metallikoukkuja vähään aikaan (tippakannua tarvittais), ja toisaalta lapsen edestakainen liike ilman jalkojen liikuttamista. Todella pelottavaa...

Ensi viikon loppupuolella on Timillä taas luvassa kovasti uusia ja ihmeellisiä asioita. Lapsilla on perjantaina ja lauantaina Tampereella KLL:n suunnistuskisat, ja olemme menossa torstai-illasta lauantaihin asti vanhempieni mökille Teiskoon. Käymme myös torstaina mökille mennessä vanhempieni luona Tampereella pikaisella visiitillä. Timin eka kerta hississä. Timin eka kerta kerrostalossa. Siinä sitä on ihmettelemistä. Saattaa olla että viikonlopun aikana käymme myös Timin lapsuudenkodissa, jos heille sopii, kun kerran Tampereella ollaan.

Pikkuhiljaa alkaa tuntua melko kaukaiselta elämä ilman koiraa. Ilmeisesti se on jonkinlainen rajapyykki. Elämä ennen ja jälkeen koiran tuloa. Innolla kuitenkin odotan että Timi vähän kasvaisi, vaikkapa nyt alkuun sen verran että oppisi sisäsiistiksi. Tai sen verran, ettei pureskele ihan kaikkea mikä kuonon eteen ilmaantuu. Puhumattakaan siitä, että kun Timi on täysykasvuinen ja sen uskaltaa vihdoin päästää kulkemaan vapaasti portaissa, niin sittenhän elämä pikkuhiljaa palaa hiukan normaalimmille uomille. Eiköhän se tästä. Pikkuhiljaa.