Kirjoittamisesta olen pitänyt pienestä pitäen. Kansakoulussa oli ainekirjoitus laskennon ohella lempiaineeni. Tuon nimisiä oppiaineita ei taida nykyisin edes olla enää, ovat varmaankin äidinkieli ja matematiikka.

Lukioaikana tykkäsin edelleen kirjoitella aineita, ja jelppasin välillä siinä lajissa myös kavereitani. Jotkut opettajat antoivat kirjoittaa aineen kotona, jollei tunnilla ehtinyt. Minä sitten kirjoittelin useampiakin aineita niitä tarvitseville, jonka jälkeen he kopioivat ne omalla käsialallaan, ja palauttivat tyytyväisinä kouluun opettajalleen. Koulun ainekirjoituksen tuplatunnilla puolestaan tein muutaman kerran sillai, että kirjoitin ensin yhden aineen, jonka vaivihkaa toimitin sitä kaipaavalle luokkakaverilleni, joka sitten puolestaan kirjoitti sen omalla käsialallaan puhtaaksi. Sen jälkeen sitten kirjoitin oman aineeni ihan normaalisti. Hyvin minulle kaksi tuntia riitti kahden aineen kirjoittamiseen. Tätä en kuitenkaan harrastanut kovin pitkään, sillä mielestäni kiinnijäämisen riski oli liian suuri.

Ylioppilaskirjoituksissa sitten sain aikanaan ainoan Laudaturini äidinkielestä. Ainakin silloin äidinkielessä kirjoitettiin vain aine. Se kirjoitettiin kahteen kertaan, joista parempi sitten huomioitiin lopulliseksi arvosanaksi ylioppilastodistukseen. Ensimmäisessä kokeessa kirjoitin varman päälle jostain kuivasta aiheesta, ja sain M:n. Kielioppi ei ole koskaan ollut minulla kovin hyvin hallinnassa, ja esimerkiksi pilkkuvirheitä minulle teksteihini aina tuli. Ja tulee varmasti edelleen. Toisen aineeni ylioppiolaskirjoituksissa kirjoitin sitten riskillä, tarkoituksena tehdä hauska pakina annetusta aiheesta. Aihe käsitteli jollain muotoa naisia, tarkkaa otsikkoa en muista, mutta ilmeisesti siinä sitten onnistuin, kun kerran L:n sain. Kyllä luokkatovereillanikin tuntui hauskaa olevan, kun äidinkielen opettajani sen tunnilla ääneen luki. Hän kehui että oli oikein piristävän hauska kertomus, kun se hänen arvosteltavakseen sattui illan myöhäisinä tunteina.

Koulun lisäksi kirjoittelin nuorena myös vapaa-ajallani. Kirjoittelin kirjeitä. Tytöille, tietysti. Kirjoittelin ihan tuntemattomille ympäri Suomea, mutta myös melko monelle tutulle oman kylän tytöllekin. Siihen aikaan kun olin nuori, oli ihan yleistä että esimerkiksi nuorten lehdissä oli kirjeenvaihtopalstoja, joissa tytöt ja pojat etsivät itselleen kirjeenvaihtoseuraa. Näistä kirjeenvaihtokavereista tuli joitakin tavattuakin. Toisia vain kerran, joitakin sitten vähän useamminkin. Olin ahkera kirjoittaja, kirjoitin yleensä pitkiä kirjeitä, ja jos sain vastauksen, vastasin taas puolestani hyvinkin nopeasti. Tällaisia kirjeenvaihtokavereita minulla oli aina useita samaan aikaan, välillä varmaan toistakymmentä. Koulusta kotiin tullessa oli aina jännittävää katsoa montako kirjettä tänään sain. Ihan joka päivä niitä ei tietenkään tullut, mutta välillä taas puolestaan useitakin samana päivänä.

Jonkun verran kirjoittelin siis myös kirjeitä ihan tutuille oman kylän tytöille. Useille samaan aikaan. Tykkäsin kirjoittaa, ja minulle oli jotenkin helppoa ilmaista itseäni kirjoittamalla. Helpompaa varmaan kuin puhumalla, vaikka en minä mielestäni varsinkaan nuorempana kuitenkaan mikään kovin hiljainen ollut. Ujo kylläkin, mutta sitä ujouttakin sitten puolestaan kyllä peittelin jonkin verran ihan vaan höpöttelemällä kaikenlaista.

Työelämään siirryttyäni alkoi kirjeiden kirjoittelu sitten pikkuhiljaa harventua. Kun aloin seurustella nykyisen vaimoni kanssa, olin luonnollisesti alkuun hänen kanssaan kirjeenvaihdossa, mutta sekin sitten tietysti lopahti kun muutimme yhteen. Sen jälkeen tulikin melko pitkät ajat melkolailla hiljaista kirjoittelun suhteen.

Oikeastaan seuraavat kirjoittamiset tapahtuivat vasta ihan viime vuosina, kun kirjauduin facebookiin, ja sinne joskus jotain kirjoittelin. Melko pian sitten kuitenkin totesin, että minun oli vaikea kirjoittaa niin lyhytsanaisesti, mitä käytännössä facebookiin pitäisi kirjoittaa. Edelleen sinne joskus jotain laitan, vaikka nykyisin käynkin siellä lähinnä katsoakseni mitä muut ovat sinne kirjoitelleet. Sinne pitäisi laittaa myös mielellään valokuvia, mutta kun minulla ei ole oikein kuvaamiseen sopivaa laitetta, niin on sekin pienenä esteenä tai ainakin hidasteena facebookin käytölleni.

Ystäväni Undis sitten joskus kertoi pitävänsä blogia, ja antoi minulle salasanan jolla pääsen sitä lukemaan. Jostain systä en sitten kuitenkaan osannut sinne kirjautua, joten siinä vaiheessa jäi minulta hänen bloginsa lukematta. Ajatus blogin kirjoittamisesta jäi kuitenkin mieleeni kytemään, ja aloin harkita että mitäpä jos minäkin alkaisin kirjoittelemaan. Tutkin eri vaihtoehtoja siitä mihin voisi kirjoittaa, ja päädyin lopulta siihen että tämä Vuodatus on minulle oikea paikka. Lueskelin muiden kirjoittamia juttuja, joita tuntuu olevan todella monenlaisia, ja ajattelin että eiköhän nämä minunkin tarinani sinne sekaan mahdu ja sovellu. Ensimmäisiä kirjoittelin vähän ehkä arastellen, kerralla valmiiksi ja julkaisuun periaatteella, kun en heti tajunnut että niitä voi keskeneräisenäkin tallentaa, ja sitten toisella kertaa täydentää, muokata ja julkaista.

Kirjoittaminen on jotenkin vaan sellaista mukavan rauhoittavaa puuhaa, jolla pääsee kätevästi hetkeksi irti sen päivän murheista. Paitsi tietysti jos intoutuu juuri niistä murheista kirjoittamaan. Tässä myös kokee samantien saaneensa jotain konkreettista aikaan, kun hetken kirjoiteltuaan katsoo mitä paperille, tai siis nykyään näytölle, on ilmaantunut. Aiheita tai ajatuksia kirjoituksiin kertailen ja mietin mielessäni usein sängyssä yöllä unta odotellessa. Nukun välillä todella huonosti ja katkonaisesti, joten siinähän sitä on hyvää aikaa kaikenlaista pohdiskella. Ja yllättävän hyvin sitä yön pimeinä tunteina välillä ajatus kulkeekin, syntyy välillä oikein sellaisia ahaa-elämyksiä. Jotkut niistä kieltämättä sitten päivänvalossa eivät enää tunnu niin hyviltä ajatuksilta, ja toisaalta jotkut vähän ennen nukahtamista saadut ideat eivät enää valveilla muistu meleen.

Kieltämättä yksi ajatus ja haave on pienestä pitäen ollut että josko sitä joskus  kirjan kirjoittaisin. Tykkään lukemisesta, ja joskus laskeskelin että olen osimoilleen 5000 kirjaa tähän mennessä lukenut. Välillä jotain kirjaa lukiessa tulee tunne, että tämä nyt ei ollut kovin hääppöinen kirja, kyllä tällaisen varmasti itsekin pystyisin kirjoittamaan. No en kuitenkaan ole ajatellut kopiolinjalle lähteä, enkä kenenkään ideoita omikseni muokkaamaan. Toisaalta taas haluaisin kirjoittaa kuitenkin sellaisen kirjan ettei lukijoilla olisi ensimmäisenä mielessä että eipä ollut hääppönen kirja.

Olenhan minä jo yhden "kirjan" kirjoittanut. Tein sen 15-vuotiaana, se oli jonkin sortin nuortenkirjaksi tarkoitettu. Lähetin sen Kustannusosakeyhtiö Tammeen. Eivät sitten sitä julkaisseet. Vastasivat minulle kuitenkin. Kehuivat muistaakseni että kerronta oli sujuvaa, mutta juonen asettelu ei oikein ollut kohdillaan. En sitä sitten ruvennut uudelleen muokkaamaan ja korjailemaan, annoin olla. Tulipa yritettyä. Joskus tässä sitä yritin esille etsiskellä, mutta en löytänyt. Olen ilmeisesti jonkun muuton yhteydessä tai jonkun suuremman siivousvimman koittaessa laittanut sen poistoon.

Nyt kun aiheen keksisin, niin voisin tehdä uuden yrityksen. Jostain syystä vaan en ole saanut itsestäni irti sitä aihetta, josta alkaisin kirjan mittaista tarinaa vääntämään. Jotenkin kuitenkin uskoisin, että jos aiheen keksisin ja alkuun pääsisin, niin eiköhän sitä tekstiä sitten tulisi ainakin määrällisesti ihan riittämiin. Siinäpä haastetta tämän lukijoille: anna minulle kirjan aihe. Ehkäpä minulla on ollut rima liian korkealla, kun olen ajatellut että pitäisi keksiä jotain ihan uutta ja ihmeellistä, eli saada aikaiseksi tarina joka sitten kerralla saisi laajempaakin vastakaikua. Mielestäni minulla on (on ainakin ollut) ihan hyvä mielikuvitus, joten voisin kuvitella kirjoittavani jotain sellaista johon ei ihan joka kohtaan ainakaan löytyisi todellisuudesta vastinetta tai rinnakkuuksia tähän meidän kaikkien tällä hetkellä elämään arkiseen elämään. Vai pitäisikö ensin vaan kirjoittaa jotain vähän helpompaa, ja siinä sivussa sitten miettiä tätä Suurta Romaania? En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, ettei tässä nyt kuitenkaan ihan hirveän kauaa kannata enää jahkailla. Ikää alkaa olla sen verran mittarissa, että jonkinlainen vanhuudenhöperyys voi hyvinkin jo pian alkaa haitata ajatuksenjuoksua ja tekemisiä. Vai lieneekö tuo jo alkanut. Itse sen kai viimeisenä huomaa. Jos huomaa silloinkaan.

Totta. Näiden blogitekstien kirjoittelu toimii hyvin jonkinlaisena harjoituksena ja verryttelynä tähän mahdollisen kirjan joskus kirjoittamiseen. Sitäkin olen tässä matkan varrella jonkin verran testaillut, että jos tavoite on tietty sivumäärä pukata teksiä päivässä tai viikossa tulemaan, että mitenkö siitä selviän. Siinä olen kyllä hyvin vahvasti huomannut, ettei se ihan sillai toimi. Joskus on kausia että tekstiä tulee ihan melkein kuin itsellään sivukaupalla, välillä taas tuottaa tuskaa saada edes yhtä kappaletta aikaiseksi. Se, mistä nämä erot johtuvat, on minulle vielä vähän epäselvää, mutta kyllä minulla siitäkin joitain ajatuksia on mielessäni. Joka tapauksessa noin kokonaisuutena minulla on sellainen tuntuma, että kyllä sitä tekstiä tarvittaessa ihan riittämiin saan aikaiseksi. Kunhan vaan sen aiheen ensin tosiaan jostain löytäisi.

Aika sen sitten näyttää, miten tämä kirjoittelu jatkuu, vai jatkuuko. Nyt se jokatapauksessa tuntuu ihan mukavalta ajankululta ja harrasteelta, joten ainakin näitä blogin tarinoita tulen kirjoittelemaan jatkossakin. Välillä tiheään ja välillä varmaan vähän rauhallisempaan tahtiin.