Muistan jo aivan lapsuudesta, että korttipelit olivat mukavaa ajanvietettä. Joskus jo alle 10-vuotiaana nykyisin Saksassa asuva serkkuni opetti muutamia korttipelejä. En ole aivan varma olivatko ne ensimmäisiä kosketuksia korttipelien maailmaan, mutta ainakin ensimmäisiä jotka ovat elävästi mieleeni jääneet.

Todennäköisesti ensimmäinen korttipeli jota opettelin pelaamaan oli nimeltään Numero. Tai ainakin sillä nimellä sitä kutsuimme. Peli on hyvin yksinkertainen, mutta silti yllättävän viihdyttävä. Vielä aikuisenakin olen sitä jonkun verran pelaillut, nimittäin opettaessani sitä silloin alle kouluikäisille lapsilleni. Kyllä he sen hyvin oppivat, ja monta muutakin peliä, mutta eipä oikein tunnu enää tämän ajan lapsia hirveästi korttipelit innostavan. Sen Numeron säännöt menevät yksinkertaisuudessaan näin:

Jaetaan korttipakan kaikki kortit ja mahdolliset jokerit pelaajien kesken. Pelaajia pitää olla vähintään kaksi, parhaimmillaan peli on ehkä kun pelaajia on kolme tai neljä. Tämän jälkeen jokainen pelaaja laittaa saamansa kortit niitä katsomatta eteensä yhteen pinoon kuvapuoli alaspäin. Jokainen kääntää päällimmäisen kortin pinon eteen oikein päin. Se, kenellä on suurin kortti, voittaa kierroksen ja kokoaa kortit nippuun ja laittaa ne kuvapuoli alaspäin uuteen pinoon alkuperäisen pinon viereen. Jos kortteja pöytään kuvapuoli ylöspäin lyötäessä kahdella (tai useammalla) pelaajalla on sama suurin kortti (mailla ei ole merkitystä), suoritetaan uusinta. Uusintaan osallistuvat ne, joilla oli tämä suurin kortti. Potin vie se, kummalla (kenellä) oli uusintakierroksen suurin kortti. Alkuperäiset kortit jäävät pöytään, ja uusintakortit lyödään niiden päälle. Mikäli uusintakierroksellakin tulee sama numero, uusitaan uudestaan. Niin kauan että selviää kumpi potin vie. Jos joltakin loppuu kortit uusinnassa, jää voimaan se kortti joka viimeisenä tuli näkyviin. Kun pelaajalta loppuu alkuperäinen edessään oleva pakka, otetaan käyttöön tämä uusi pakka joka on tullut siihen viereen voitettejun kierrosten myötä. Ei saa katsoa kortteja, eikä sekoittaa. Jos joltain loppuu kortit, on hän ulkona pelistä. Peliä jatketaan niin kauan, että kaikki kortit ovat yhdellä pelaajalla, siis voittajalla. Jos mukana on jokerit, on jokeri suurin kortti, muuten ässä on suurin. Jos jokereita käytetään, olisi niitä hyvä olla mahdollisimman monta. Tämä sen vuoksi, että pelaaja joka ei ole jaossa saanut jokeria, ei voi voittaa. Eli jos käytettäisiin vain yhtä jokeria, olisi peli melko tylsä, sillä voiton veisi aina se jolla on jokeri. Tämä on siitä mukava (tylsä) korttipeli, että tässä ei taidolla ole mitään tekemistä, vaan pelkästään onnella. Sen vuoksi se sopii erinomaisesti pelattavaksi silloin kun mukana on pieniä lapsia tai muuten kokemattomia kortinpelaajia.

Numeron lisäksi ensimmäisten oppimieni pelien joukossa olivat ainakin Seiska, Kymppi, Ristiseiska ja Pokeri. Pikkusiskojen kanssa näitä taisi tulla alkuun pelailtua, ja vähitellen sitten jotain pelejä myös kavereiden kanssa. Pasiannsseja on tullut myös pelailtua jo ihan lapsesta alkaen. Niitä on myös olemassa hyvin montaa eri sorttia. Eniten olen varmasti pelannut "Hullun miehen pasianssia". En tiedä onko tuo sen oikea nimi, mutta tuolla nimellä minä olen sen oppinut tuntemaan. Nimensä se on varmaan saanut siitä, että se on käytännössä lähes mahdoton saada läpi, vaikka se teoriassa onkin mahdollista. Olen pelannut sitä todella paljon, ja minun ennätykseni on että jäljelle jäi kaksi korttia. Sillain on käynyt montakin kertaa, että jäljelle on jäänyt kaikki 52 korttia. Tämäkin peli on hyvin yksinkertainen, joten kerronpa sen säännöt sitten seuraavaksi tähän:

Normaali korttipakka ilman jokereita sekoitetaan huolellisesti. Sitten se käännetään niin päin, että kuvapuolet ovat ylöspäin. Otetaan pakasta aina päällimmäinen kortti, ja laitetaan se pöydälle kuvapuoli ylöspäin. Seuraava kortti samoin päin pöydällä olevan kortin päälle jne. Samalla kun kortteja ladotaan pöydälle pinoon, lasketaan numeroita yhdestä kolmeentoista. Ensimmäinen kortti on yksi, seuraava kaksi jne. Kolmentoista jälkeen aloitetaan aina uudestaan ykkösestä. Jos kortin numero on sama kuin laskuissasi vuorossa oleva järjestysnumero, heitetään kyseinen kortti pois. Eli se ei tule pöydällä olevaan pinoon. Jätkä on yksitoista, rouva 12 ja kunu 13. Ässä on siis ykkönen. Kun olet laskenut neljään kertaan kolmeentoista, on kaikki kortit käyty läpi. Otat pakan taas käteen, ja aloitat alusta. Nyt kortteja on todennäköisesti hiukan vähemmän kuin aloittaessasi, joten viimeinen kortti ei olekaan "13". Silti aloitat aina ykkösestä laskemisen kun nostat pakan pöydältä ja rupeat uudelleen pläräämään. Kortteja ei saa tietenkään missään vaiheessa sekoittaa. Tätä jatketaan niin kauan kuin kortit vähenevät. Tavoite siis että ne loppuisivat. Kun olet plärännyt kortit kahteen kertaan peräkkäin ilman että yksikään kortti on poistunut, tiedät että se päättyi sitten siihen. Yleensä kortteja on tässä vaiheessa 10-20 jäljellä. Alle kymmeneen pääseminen on ihan hyvä tulos, ja alle viiden pääsee tosi harvoin.

Joskus muistaakseni yläasteikäisenä tuli suosikkipelikseni Canasta. Sitä pelailin kotona siskojen ja kavereiden kanssa, mutta on myös jäänyt mieleeni pelailut Jussi nimisen luokkakaverini luona Koulukadulla. Niin, kyllä, samassa asunnossa jossa itsekin vanhempieni ja siskojeni kanssa myöhemmin asuin. Verojohtaja itse tai hänen vaimonsa, joskus vissiin molemmatkin osallistuivat myös peliin. Canasta on jo vähän mutkikkaampi peli, jota pelataan kahdella pakalla. En muista olinko siinä yleensä kovin hyvä, mutta sen muistan kuitenkin, että pelistä kovasti tykkäsin. Tykkään edelleen. Ei siitä loppujen lopuksi niin kovin kauaa ole kun sitä pelattiin siskon ja hänen miehensä kanssa.

Tuossa Koulukadun asunnossa jossa siis olin jo nuorempana käynyt Canastaa pelaamassa, oli meillä jossain vaiheessa teini-iässä melko useinkin illanviettoja, joissa ahkerasti korttiakin pelailtiin. Pelit vaihtelivat vähän tilanteen ja kulloinkin paikalla olleen porukan mukaan. Ainakin Maraton tuli tuossa vaiheessa muistaakseni mukaan. Samoin taidettiin jossain vaiheessa muutama kierros räsypokkaakin kokeilla. Noissa illanvietoissa ei kyllä tainnut aina olla tärkeintä juuri se korttipeli, joten eipä niistä sen enempää.

Mutta tuo Maraton niminen korttipeli oli kyllä myös mielestäni hyvin kiinnostava, ja sitäkin on tullut pelailtua varsin paljon. Jossain vaiheessa kun asuin Nuutin Ristillä siskonperheen yläkerrassa, oli minulla siinä jonkun aikaa yksi alivuokralainen. Hänen kanssaan pelasimme Maratonia usein. Vaikka sitä voi pelata 2-4 pelaajaa, on juuri tuo peli mielestäni parhaimmillaan nimenomaan kahden hengen pelinä. Pelasimme myös yhden Maratonien Maratonin. Eli kun tämä välillä melko pitkäkin peli menee poikki 42 pisteestä, kirjasimme voitot ylös ja sovimme että lopullinen voittaja on se, kumpi on ensin voittanut 42 maratonia. Tätä pelattiin muistaakseni useampi kuukausi, ja minä sen lopulta voitin. Vaikka täytyy sanoa että vatustajakin oli kovaa luokkaa. Peli meni loppupuolella vähän sellaiseksi hämäämiseksi, kun kumpikin tunsi jo perin pohjin toisen pelityylin, oli pakko voittaakseen pystyä pelaamaan välillä hämäyksen vuoksi erilailla. Ja silti hyvin. Hauska kokemus kaiken kaikkiaan.

Mieli teki kuitenkin pelata edelleen haastavampia pelejä. Eli päästään aiheeseen, josta minun oli toivottu kirjoittavan. Eli Bridgeen. Otin kuitenkin nuo muut korttipelit tähän vaikka tavallaan johdannoksi mukaan. Bridgen pistetaulukoita näkee aina välillä jossain korttipakan ylimääräisessä kortissa, jota on välillä (esim. Numerossa) käytetty ylimääräisenä jokerina. Niissä luultavasti näin ensin, että on olemassa korttipeli nimeltään Bridge. Toisaalta muistan nuoruudessani joissain lukemissani kirjoissa myös joidenkin välillä Bridgeä pelanneen. Pelaajat tosin noissa kirjoissa olivat  järjestään sellaisia iäkkäämpiä rouvashenkilöitä. Mielenkiintoni oli kuitenkin pikku hiljaa herännyt, että mikä tuo peli oikein on. Jossain lainaamassani korttipelikirjassa oli sitten jonkinlaiset Bridgen säännöt, mutta ne oli niin ylimalkaisesti kirjoitettu, ettei niiden perusteella vielä oikein pystynyt pelaamista harjoittelemaan. Löysin sitten kuitenkin kirjakaupasta kirjan, jossa opetettiin Bridgen peluuta alusta alkaen hyvin selkeästi ja seikkaperäisesti. Sitä sitten ryhdyin innolla lukemaan ja opiskelemaan. Olisinkohan ollut silloin iältäni suunnilleen 15. En ole oikein varma.

Alkuun harjoittelin sitä itsekseni. Kun sitten olin saanut siitä jonkinlaisen käsityksen, aloin seuraavaksi opettaa sitä muistaakseni siskoilleni. Bridge on kuitenkin neljän hengen peli, mutta en kyllä yhtään muista keitä siinä sitten olisi ollut aivan ensimmäisten joukossa peliä kanssani pelaamassa. Joka tapauksessa pikku hiljaa pelin osaajien ("osaajien") joukko vähitellen kasvoi, ja alkoivat siitä muutkin minun lisäkseni innostua. Tässä pelissä ei tuurilla enää ole juurikaan merkitystä. Korkeintaan jonkun yksittäisen jaon korttien suhteen. Peli on myös niin monimuotoinen, että siinä riittää aina uutta opittavaa itse kullekin, vaikka olisi sitä jo pidempääkin harrastanut. Myös se antaa pelille oman haasteensa, että se pelataan pareittain. Oman pelin sovittaminen kulloisenkin pelikaverin mukaan on myös mielenkiintoista.

Ensimmäisten vuosien aikana minulla oli pienoinen etulyöntiasema, kun olin kuitenkin se joka oli pelin muille opettanut. Lisäksi olin perehtynyt melko perusteellisesti tuon hankkimani kirjan sisältöön, joten alkeet olivat hyvin hallinnassa. Vähitellen sitten alkoivat muutkin päästä pelistä jyvälle, ja alkoi tulla vastaan tilanteita että oppini oli mennyt sen verran hyvin perille, etten enää voittanut sen useammin kuin muutkaan. Ja hyvä niin. Peli on kuitenkin mielestäni kaikkein hauskinta silloin, kun pelaajat ovat suunnilleen tasavertaisia taidoiltaan.

Bridge on pitkä peli. Pelin pituus tietysti vaihtelee, mutta vähintään tuollaiset 1,5 tuntia se kuitenkin yleensä kestää. Välillä huomattavasti pidempäänkin. Sen vuoksi sitä ei voi ihan milloin vaan vähän pelailla, vaan se vaatii yleensä viikonlopun tai loman aikaan sovitun kokoontumisen, että sitä päästään pelaamaan. Peli on myös sen verran mielenkiintoinen ja koukuttava, että sitä tekee yleensä mieli pelata useampikin peli, kun on kerran alkuun päästy. Vaikka pelaajia ei olisi paikalla kuin neljä, saadaan kuitenkin pareja arpomalla aikaiseksi kolme eri peliä. Siinä sitä sitten äkkiä huomaa että päivä jo vilahtikin, ja usein myös muutamia tunteja seuraavastakin vuorokaudesta. Mutta mikäs sen mukavampaa. Aika kuluu hyvin, ja yleensä vielä mukavassa seurassa.

Nykyisin on tilanne se, että kun näkee tiettyjä hyviä vanhoja kavereita, niin jossain vaiheessa varmasti pelataan Bridgeä. Usein on paikalla enemmän kuin neljä Bridgen peluu taitoista. Silloin voidaan muodastaa joukkueet, tai muodostaa kolme paria, tai joskus on ollut sellainenkin tilanne että on saatu kaksi peliä käyntiin samaan aikaan. Joka tapauksessa joukkueet aina arvotaan. Jos ollaan viettämässä porukalla koko viikonloppua, voi myös tilanne olla sellainen, että pelejä on kesken useampia. Niistä sitten pelaillaan aina sellaista, johon kuuluvat henkilöt sattuvat olemaan paikalla. Emme koskaan pelaa rahasta tai muistakaan palkinnoista. Ei se voittaminen itse asiassa ole tärkeintä. Tärkeintä on päästä pelaamaan hyvien ystävien kanssa.

Perheestäni vaimo jollain lailla osaa Bridgeä, mutta ei ole yleensä halukas osallistumaan. Poika on muutaman kerran ollut mukana pelaamassa, ja alkaa jo hallita pelin alkeet ihan hienosti. Tytär ei ole vielä kokeillut, eikä myöskään ole hirveästi osoittanut mielenkiintoa pelin opetteluun. Lähimmät ystäväni jotka pelin osaavat, asuvat parin sadan kilometrin päässä. Eli en itse pääse kovin usein nykyisin Bridgeä pelaamaan. Sen kyllä huomaa, että on tapahtunut pientä taantumista pelin hallinnan suhteen, kun sitä niin harvoin nykyisin pelailee. Ystävät puolestaan ovat selvästi kehittyneet, kun ovat saaneet useammin mahdollisuuksia peliä harrastaa. Varsinkin siskonpojalla alkaa peli olla kunnioitettavasti hallussa. Viikko sitten viikonloppuna oli pitkästä aikaa mahdollisuus Bridgeä pelata. Se oli tosi mukavaa, vaikka taas kerran kävi niin että pelit tuli aloitettua sen verran myöhään illalla, että väsymys alkoi painaa ja haitata pelin pelaamista. Piristeitä (sallittuja) tuli kyllä otettua, mutta niidenkin kanssa käy helposti niin, että liiallisessa määrin niitä otettua nekään eivät enää piristä, edes itseä, vaan päinvastoin.

Usein olen miettinyt ja haaveillut että pitäisi järjestää sellainen Bridge-viikonloppu. Kerätä koolle hyvät Bridgen peluuta harrastavat ystävät, ja tehdä Bridgen peluusta se pääasia. Eli pelattaisiin pitkin päivää, eikä vain yöllä. Hoidettaisiin ruoanlaitot ja syömiset siinä sivussa, ilman suurempia paineita tai tuntikausien ponnisteluja. Enpä ole saanut aikaiseksi. Täällä olisi sopivat tilat, mutta toisaalta vaimo ei ole kovin innostunut suuren porukan paikalle kutsumisesta. Varsinkaan kun hän ei ole itse Bridgen pelaajia. No vielä vaikeampi minun on tietysti lähteä porukkaa jonkun muun luokse kutsumaan. Yksi vaihtoehto olisi tietysti järjestää "turnajaiset" jossain puolueettomalla maaperällä. Siis vuokratiloissa. Oma viehätyksensä siinäkin tietysti olisi, jos keksisi sopivan paikan.

Jätetään ajatus hautumaan. Eiköhän sitä tässä taas jossain vaiheessa jossain paikassa saada kunnon pelit aikaiseksi.