En ole koskaan maksanut pankkikortilla tai nostanut rahaa "seinästä".

En ole syönyt purukumia viimeiseen neljäänkymmeneenneljään vuoteen.

Siitä on vajaan kahden kuukauden kuluttua kymmenen vuotta, kun minulla on viimeksi ollut puhelin.

Olen siis aika outo heppu. Mutta kaikella on syynsä, ja syille on selityksensä.

Eli selityksiä seuraavaksi. Itse en yleensä tykkää, jos joku alkaa tekemisiään tai tekemättä jättämisiään selittelemään, mutta tässä tapauksessa tuohon kuitenkin ryhdyn, ehkä hieman vastahakoisesti , mutta (lähinnä Yrmitzin toivomuksesta) kuitenkin. Aloitetaan helpoimmasta, jota Yrmitz ei edes kysynyt, mutta joka ehkä kuitenkin on jonkun mielestä vähän outoa. Eli tuo pankkikortti juttu.

Olen ehkä konservatiivinen, varmasti vanhanaikainen. Joskus 1980-luvun lopulla alkoi tulla pankkikortteja, joilla pystyi nostamaan rahaa pankkiautomaateista. Itse en asiasta innostunut, ajattelin että jos ja kun käteistä rahaa tarvitaan, voi sen kyllä hakea etukäteen valmiiki pankin konttorista. Ettei sitä tarvitse seinästä jonottaa. Alussa epäilin myös tekniikan toimivuutta, ja kun kerran vierestä Valkeakoskella seurasin kun automaatti nielaisi nykyisen vaimoni kortin antamatta markkaakaan, oli päätökseni lopullisesti valmis: minulle ei koskaan käy noin, sillä en ikinä hanki tuollaista korttia. Minulla on tapana olla äärimmäisyyksien henkilö ilman kompromisseja, ja kun jotain päätän niin siinä pysyn. Ja tämänkin asian suhteen olen siinä pysynyt, mitä joskus päätin. Käteisen lisäksi käytän kyllä luottokorttia (Diners Club), ihan siitä yksinkertaisesta syystä että sen käyttämisestä maksetaan sen verran hyvin että se kannattaa.

Sitten se purukumi. Lapsena pidin paljon purukumista, ja jauhoin sitä usein, lähes päivittäin. Sitten kerran kesällä 1970 Teiskon mökillä isäni veljen mökin suuntaan kuistilta alas johtavien portaiden välittömässä läheisyydessä purukumia jauhaessani kävi niin, että yhdestä hampaastani irtosi paikka. Se siis tiesi hammaslääkärireissua, ja minulla oli jo silloin pelko ja kammo hammaslääkeräitä kohtaan. Siispä päätin etten enää ikinä laita purukumia suuhuni. Enkä ole laittanut. Yksinkertaista mutta totta.

Sitten se vaikein. Tai ainakin vaikeimmin selitettävissä oleva asia. Eli miksei minulla ole ollut puhelinta kymmeneen vuoteen.

Siihen on olemassa useitakin syitä, ja ajatus on kypsynyt ennen sen toteutusta pikkuhiljaa, vähitellen. Eli asiaa täytyy miettiä ja ajatella vähän pidemmällä perspektiivillä.

Muistikuvissa nuoruudesta puhelin ei näyttele kovin kummoista roolia. Lapsuuden kodissa puhelin kyllä oli, mutta se oli käytännössä vanhempieni, lähinnä isän käytössä. En muista että olisin sitä itse koskaan käyttänyt. En ainakaan alle 18-vuotiaana. Jos käytin, siitä ei ole jäänyt minulle itselleni minkäänlaista muistikuvaa. Jos oli tarve pyytää vaikka kaveria ulos, niin silloin mentiin ja soitettiin ovikelloa. Tai pyörittiin kylillä, siellä niitä kavereita tapasi, ei siinä puhelinta mihinkään tarvittu.

Armeija-aikana oli vissiin ainakin periaatteessa mahdollista käyttää puhelinta vapaa-ajalla. Muistaakseni Sotilaskodissa oli puhelinautomaatti. Mutta taaskaan en kyllä muista että olisin sitä kertaakaan käyttänyt. Voi olla että käytinkin, mutta en vain muista. Tarpeelliset kontaktit hoidettiin kirjeitä tai kortteja lähettämällä, ja siinnä lajissa muistan kyllä olleeni varsin ahkera. Kirjeitä kirjoittelin usein iltaisin armeija-aikanakin.

Kotoa pois muutettuani en muista että minulla olisi ollut omaa puhelinta ennen kuin Valkeakoskella. Taas on mahdollista että muistan väärin. Jos minulla oli puhelin esimerkiksi Nokialla tai Tampereen Itsenäisyydenkadulla asuessani, niin en kyllä sitä valitettavasti muista. En siis muista oliko minulla puhelin. Jos oli, niin en kyllä muista ainottakaan kertaa että olisin sitä käyttänyt.

Valkeakoskella minulla oli puhelin, sen muistan. En sitä kovin ahkerasti käyttänyt, mutta aina välillä jonkun verran kuitenkin. Yksi melkoisen negatiivinen puhelukokemus on tuolta ajalta jäänyt elävästi mieleen. Eli siihen aikaan seurustelin Espoossa asuvan nykyisen vaimoni kanssa. Oli sitten sovittu että soittaisin tiettyyn aikaan hänelle. Kellonaikaa en nyt tarkkaan muista, mutta minulle se oli kuitenkin melko myöhäinen ajankohta, sillä olin myös silloin sellaisessa työssä että aamulla piti olla töissä aikaisin, eli illalla piti päästä ajoissa nukkumaan. No soitin sovittuun aikaan, kukaan ei vastannut. En muista missä tyttöystävä oli, mutta oli kuitenkin sovittu että hän tuohon aikaan olisi taas kotosalla. Odottelin jonkun aikaa, ja soitin uudestaan. Ei vastausta. Kaikki eivät ole yhtä täsmällisiä kuin minä (ja monet sukulaiseni), mutta alkoi jo harmittaa kun kello oli reilusti yli sovituin ajan, mutta hän ei ollut vieläkään kotona. Odottelin taas jotain 10 minuuttia, ja soitin uudestaan. Ei vastausta. Teki mieli jo mennä nukkumaan, mutta olin luvannut soittaa, joten siis odottelin edelleen. Soitin taas, ei vastausta. Odottelin. Soitin, ja puhelin piippasi varattua.... Joku oli siis ehtinyt ennen minua, juuri siihen väliin kun hän tulee kotiin ja ennen kuin minä taas soitan. Odotin hetken, ja soitin. Varattu. Odotin hetken, soitin, varattu. Lopulta tyttöystävä vastasi. Kysyin siinä sitten että kuka oli ehtinyt soittaa hänelle ennen minua. Hän vastasi että ei kukaan, hän oli soittanut itse äidilleen....  Siinä vaiheessa näin punaista, ja olin todella vihainen. Ensin hän tulee reilusti myöhässä kotiin tietäen että minä yritän hänelle soittaa, ja menee sitten itse varaamaan linjan soittamalla äidilleen. En muista mitä puhelimessa sanoin, tuskin paljon mitään. En varmaan maininnut edes kuinka raivoissani olin. Olen huono riitelemään. Kerään vaan kaikki itseeni, en päästä paineita ulos. Tuolloin ehkä ensimmäistä kertaa ajattelin, että puhelimesta ei ole kuin harmia.

Sitten yhteen muutettuamme meillä oli luonnollisesti puhelin. Mutta edelleen minulla on sellainen käsitys, etten sitä juurikaan käyttänyt. Avovaimo, sittemmin aviovaimo, käytti sitä huomattavasti ahkerammin. Kännykän hommasimme vuonna 1996. Silloin se alkoi jo olla melko yleinen, vaikkei sitä kyllä läheskään kaikilla vielä silloin ollut. Meilläkin oli aluksi yksi yhteinen kännykkä, vaikka sitten melko pian naimisiin menon (1997) jälkeen hommattiin kummallekin oma. Se ensimmäinen yhteinen oli merkiltään Siemens, nämä henkilökohtaiset sitten kummallakin merkkiä Nokia.

Muistan olleeni ensi alkuun ihan yllättävänkin innostunut kännykästä. Joskus mökillä (Nummi-Pusulassa) ollessakin soitin alamökistä ylämökkiin vaimolle, että tuoppa jotain (en muista mitä) alas tullessasi, kun minä unohdin. Kätevää. Melko pian kuitenkin sitten alkuhuuman jälkeen alkoi tulla taas mieleen ettei puhelimesta (kännykästä) ole kuin harmia. Näitä tilanteita liittyi lähinnä kännykän välityksellä minulle vapaa-aikana tulleista työpuheluista. Varsinkin silloin Alepa-aikoina oli töissä välillä jos minkinlaista ongelmaa, ja niistä kun sitten vaikka viikonloppuna mökille soitettiin, oli minulla kyllä aina yleensä sen jälkeen hyvä viikonloppufiilis mennyttä. Tuli välillä mieleen että jos jättäisin kännykän kotiin mökille lähtiessä.

Kerran muistan kun olimme viikonloppuna Hämeenkyrössä, ja silloisesta Alepastani minulle soitettiin että tilanne on nyt se, että sairaana olevien työntekijöiden tilalle ei ole löytynyt ketään tuuraajaa, joten joudun ilmeisesti sulkemaan kaupan, kun ei ole työntekijöitä. Siellä oli lauantaisin vain kolme työntekijää, ja säännöt kielsivät olemasta myymälän aukiollessa yksin töissä. Muistan sanoneeni, että yritä vielä kerran saada joku tulemaan, lupaa tupla palkka ja taksimatkat töihin ja takas. Ylitin siinä valtuuteni, mutta hätä ei lue lakia. Jatkoin että jos tämä ei tuo tulosta, pistä kauppa kiinni, lappu ovelle ja ilmoita minun esimiehelleni tapahtuneesta. Ei mikään kiva puhelu. Siinä sitten sen jälkeen Järvenkylään sukulaisiin iloisena viikonloppua viettämään. Puhelu tuli kännykkääni suunnilleen Nuutinristin tietämissä. Taas ajattelin että kännykästä ei ole kyllä muuta kuin ilon pilaajaksi.

Mielestäni puhelimessa puhuminen on muutenkin jotenkin sellaista teennäistä. Et näe puhekumppaniasi, joten kommunikointi on jotenkin vajaata joka tapauksessa. Mielestäni kirjoittamalla kommunikointi on huomattavasti parempi muoto, vaikka siinäkään ei luonnollisestikkaan näe toista osapuolta. Kirjoittaessa sinä voit kuitenkin edetä omaa tahtiasi, tarkistaa mitä tuli sanottua, ja vaikka poistaa tai muuttaa jotain, jollei se tunnukkaan tarpeelliselta. Puhelimessa puhuessasi sinä kun olet jotain sanonut, niin se meni jo. Sen ymmärtäminen toisessa päässä onnistuu tai ei, et voi sitä nähdä. Ihan luonnoton kommunikointiväline. Pitäisi itse asiassa lailla kieltää kaikki puhelimet.

Sitten jossain vaiheessa S-Market aikoinani tuli kuvioon mukaan tällainen vartiointiliikkeen toimesta marketpäälliköille keskellä yötä soittelu. Malliin että S-Marketista tuli kylmähälytys, mitä tehdään? No mitähän jos menisitte vaikka katsomaan mikä hätänä, ja tarvittaessa soitatte kylmämiesten päivystykseen. Kiva kun herätitte. Tällaisia mielestäni aivan turhia yöllä herätyksiä alkoi tulla aina silloin tällöin. En saanut sen jälkeen tietenkään enää unta, ja se aiheutti taas väsymystä, joka aiheutti migreeniä. Muutenkin töistä soittelu otti aina päähän, kysyivät järjestään sellaisia asioita, jotka eivät olleet kiireellisiä, tai jotka heidän pitäisi pystyä itsekin ratkaisemaan. Eli minulle alkoi vähitellen kehittyä sellainen pelko ja kammo, että toivottavasti tuo puhelin ei vaan soisi. Järjestään se tiesi kuitenkin jotain ikävää, silloin kun se soi. Siitä syntyi minulle jatkuva stressi, joka osaltaan aiheutti yhä useammin tulevia migreenikohtauksia. Aloin sitten miettiä, että mikä pakko minun on itseäni kiusata. Kännykkää käytin itse todella harvoin, joten päätös kypsyi vuoden 2004 lopulla. Eli päätin luopua kännykästä, ja luovuin siitä tammikuun 2005 alussa. Lankapuhelin meille alkuun jäi, mutta se oli vaimon nimissä. Siitä vaimo sitten luopui jonkun vuoden kuluttua, kun sen pitäminen tuli yhä kalliimmaksi, eikä hän sitä tarvinnut. Sanoin että en minäkään tarvitse, sen kun lopetat. Siinä vaiheessa vaimo kuitenkin hommasi meille eräänlaisen kotikännykän. Hän perusteli sitä sillä, että jos minä olen yksin kotona ja pitää soittaa vaikka poliisi tai palokunta, pitää olla joku kännykkä jota minä voin käyttää. Siitä vaan, sanoin. Mutta minä en siitä huolehdi.

Tällä hetkellä en kyllä edes tiedä, onko se vielä olemassa. Jos on, niin minulla ei ainakaan ole tietoa missä se on. Mielestäni elämä ilman puhelimen orjuuttavaa olemassaoloa on oikein mukavaa. Minua ei ehkä saa aina kovin nopeasti kiinni, mutta mitä se sitten haittaa? Huonoilla uutisilla ei ole koskaan kiire, ja mahdolliset hyvät uutisetkin ehtii kyllä kuulla vähän myöhemminkin. Näillä näkymin en näe mitään syytä palata puhelin tai kännykkä aikaan. Suosittelen samaa rentouttavaa ja vapauttavaa elämisen muotoa muillekkin.

Olen varmaankin näiden periaatteideni kanssa melko outo heppu. En anna sen kuitenkaan itseäni häiritä. Toivottavasti se ei myöskään sinua liikaa häiritse.