Väinänperä oli varmasti nuoruuteni tärkein paikka rentoutua, tavata hyviä ystäviä ja viettää muutenkin laadukasta vapaa-aikaa.

Väinänperällä tarkoitan paikkaa, joka on erään nykyisen suntion nykyisin edesmenneen äidin lapsuuden kotitila. Se sijaitsee Viljakkalan Väinänperällä. Sopivan korvessa, etteivät naapurit häiritse, mutta kuitenkin sen verran lähellä, että se on helposti saavutettavissa. Talo ei ole iso, mutta se ei ole koskaan menoa haitannut. Tontti puolestaan on mukavan iso. Siellä on tilaa olla ja hengittää raikasta metsän tuoksua.

Ensimmäisiä kertoja kun Väinänperällä kävin, siellä oli mukana suntio vaimonsa (siis pikkusiskoni) kanssa ja suntion sisko miehensä kanssa. Ensimmäisillä kerroilla siellä lähinnä tehtiin puuhommia. Kaadettiin puita, pätkittiin ja pinottiin. Harvennettiin nuorta puustoa polttopuu tarpeisiin. Itse olin jonkinlaisen avustavan henkilön asemassa. Moottorisahaan en uskaltanut koskea, traktorin (Nuffield, se kuuluisa) ajoa seurasin sivusta, mutta puiden pinoamisessa ja traktorin kärryyn siirtelyssä olin kuitenkin edes jonkinlaisena apuna. Tavallaanhan se oli ainakin osittain työntekoa, mutta kovin mukavaa ja rentouttavaa joka tapauksessa.

Se on aina mukava tunne, kun on saanut tehtyä käsillään jotain ihan ruumiillista hommaa, ja työn jälki näkyy siinä edessäsi esimerkiksi hienona pinona rankoja, jotka odottavat kuivumista, pätkimistä ja halkomista. Kun on hommat tehty, otetaan muutama janojuoma ja aletaan viritellä nuotiota makkaran tai jonkun muun syötäväksi tarkoitetun kypsentämiseksi. Nuotiopaikan vieressä on myös pieni saunarakennus, huomattavasti uudempaa mallia kuin itse alkuperäinen talo, ja siellä saa ihan napakat löylyt. Kiuas on luonnollisesti puulla lämmittettävä. Itse asiassa Väinänperällä ei ole sähköjä. Ei käsittääkseni vielä tänä päivänäkään. Mutta sitä en ole koskaan tuntenut puutteeksi. Oikeastaan päinvastoin. Sitä pääsee paljon lähemmäksi luontoa ja mielestäni myös paikalla olevia ihmisiä, kun ei käytettävissä ole kaikki nykyajan sähköä vaativia vouhotuksia. Se on yksi ehdottomasti tuon paikan hienouksista, että siellä ollaan oikeasti ja aidosti luonnon helmassa, ilman nykyajan mukavuuksia.

Vähitellen Väinänperällä alkoi käydä muitakin viikonlopun vietossa. Siellä oli yleensä aina jotain mukavaa pientä puuhastelua tiedossa. Välillä rakenneltiin talon matalaan yläkertaan nukkumapaikkoja vierailijoille, joskus taas oli projektina pirtissä olevan takan uusiminen, valutalkoita oli usein, ja pidettiinpä välillä pärekattotalkootkin aitan katon uusimiseksi. Mitä milloinkin, ja puuhommia oli joka tapauksessa aina tarjolla. Isolla tontilla oli aina jossain kohtaa harvennettavaa puustoa tai muuten vaan syystä tai toisesta kaadettavaksi sovittua puuta. Polttopuiksi tai välillä ihan sahallekin vietäväksi. Myös polttopuiden halkominen kirveellä oli sellainen homma, jonka tuolla Väinänperällä opin. Ja opin siitä todella myös pitämään. Polttopuita tarvittiin Väinänperällä paljon. Pirtin lämmitykseen, kammarin lämmitykseen, saunapuiksi ja nuotioon. Nuotio vei näistä varmasti eniten puuta. Siellä poltettiin tulta aina pitkin iltaa ja yötä, ja puita meni todella paljon. Mutta niitähän riitti, ja jotenkin oli sellainen tunne ettei niitä tarvitse edes säästellä, kun oli itse ollut jonkun verran mukana niitä tekemässä. Polttopuita tehtiin Väinänperällä myös siellä mukana olleiden takka- ja saunapuiksi. Väinänperän nuori isäntä (siis tämä suntio) lämmitti melko pitkälle oman talonsa Väinänperän puilla. Mutta kyllä niitä kaikki muutkin halukkaat aina saivat tarpeensa mukaan. Mikään turha nuukailu ei ole koskaan kuulunut Väinänperän nuoren isännän toimintatapoihin.

Muistaakseni myös melkolailla alkuaikoina aloitimme viettää Juhannuksen Väinänperällä. Ja yksi olennainen asia Juhannusta ajatellen oli alusta lähtien Juhannussahti. Se oli oma hieno asiansa olla Väinänperällä viikkoa ennen Juhannusta tekemässä Juhannussahtia. Siinä mielestäni oltiin hienosti perinteisten omatoimisten kädentaitojen alkulähteillä. Välineet löytyivät paikanpäältä. Kuurna oli alkuperäinen, jo vuosia nähnyt, mutta ehdottomasti toimiva. Keittopata oli nuotion vieressä, ja makua sekä väriä antavat katajanoksat löytyivät helposti tontilta. Varsinaiset ohjeet olivat perinteistä taattua laatutavaraa, joiden mukaan sahtia oli tehty onnistuneesti jo vuosikymmeniä. Vuosien myötä minä opin ne kyllä melko hyvin ihan ulkomuistista, ja se jäi hyvin mieleen, että erittäin tärkeää tässäkin hommassa oli kärsivällisyys. Hiljaa ja hitaasti, rauhallisesti edeten tuli paras lopputulos. Aina sahti saatiin tehtyä, kun sitä tekemään oli lähdetty. Välillä siitä tuli hyvää, välillä taas sitten vielä parempaa...

Kun oltiin sahdin teossa alkuun päästy, tehtiin sitä sitten monena vuotena kolme kertaa kesässä. Eli Juhannuksen lisäksi aloimme tehdä sitä myös kesäkauden avajaisiin ja päättäjäisiin. Määrältään se satsi joka kerralla tehtiin, oli yksi säkillinen. Säkillisestä otimme valmista sahtia 35-45 litraa. Sahtihan on alkoholioitoisuudeltaan melko tuhtia tavaraa, eli 7-9 % siinä on keskimäärin alkoholia. Siinä oli aina aikamoinen litramäärä vahvaa juomaa juotavana, joten oli hyvä jos saatiin kavereita mukaan sitä juomaan. Sahdin maussa ei alkoholia juuri huomaa, joten kyllä siinä monta kertaa kävi niin, että henkilöt jotka eivät olleet sahtiin tottuneet, ottivat sitä helposti huomaamattaan hiukan liikaa.

Vähitellen Väinänperällä alkoi käydä yhä enemmän väkeä. Välillä oli toki sellaisia rauhallisempia viikonloppuja, jolloin siellä ei ollut kovin isoa porukkaa. Mutta varsinkin nämä kesäkauden avajaiset, päättäjäiset ja Juhannus, olivat sellaisia tilaisuuksia joihin kutsuttiin paljon porukkaa. Välillä ihan kirjapainolla painetuilla kutsuilla. Vuotta en muista, mutta eräänä Juhannuksena laskimme että Väinänperällä kävi yhteensä hiukan yli 50 henkeä. Osa kävi vain jossain vaiheessa pistäytymässä, jotkut olivat pidempään, itse kuuluin siihen perusporukkaan joka oli paikalla koko Juhannuksen, torstaista sunnuntaihin. Kirjoittelen tässä jossain vaiheessa enemmänkin Juhannuksesta, ja siinä tulee myös varmasti tarinaa lisää koskien myös Väinänperän Juhannusta, joten ei siitä tässä vaiheessa tämän enempää.

Uusille kävijöille oli aina mukava olla mukana esittelemässä Väinänperän nähtävyyksiä. Ja niitähän siellä riittää. Pihamiljöössä on jo paljon nähtävää, on pirtti ja aitta, sekä sauna ja nuotiopaikka. Pienen matkan määstä löytyy vanha riihi, jossa on myös omassa tallissaan vanha, mutta toimiva Nuffield merkkinen traktori. Saunan takaa löytyy puolestaan yksi nähtävyys. Eli lasipurkki. Erikoista tässä lasipurkissa on se, että siinä ei ole pohjaa, ja sen sisällä kasvaa halkaisijaltaan vain hiukan lasipurkkia pienempi koivu. Koivun halkaisija oli reilut kymmenen senttiä, joten oli se siinä purkin sisällä jo jonkun aikaa kasvanut. Toinen koivu, joka on myös katsomisen arvoinen, on kaksihaarainen koivu. Tässä kaksihaaraisessa koivussa on puolestaan erikoista se, että maasta lähtee kaksi noin puolen metrin päässä toisistaan kasvavaa koivua, jotka yhdistyvät parin metrin korkeudessa yhdeksi puuksi. Enpä ole sellaista missään muualla nähnyt.

Tämä kaksihaarainen koivu sijaitsee pihapiiristä muutamien satojen metrien päässä, lähellä lähdettä, joka on ehdottomasti yksi Väinänperän hienoimmista nähtävyyksistä, ja muutenkin hieno paikka keskellä metsää. Lähteellä käynti on hieno traditio. Lähteessä on erittäin hyvää juomavettä, jota Väinänperällä käytetään juomavetenä. Itse lähde on keskellä metsää, hienossa paikassa luonnon keskellä. Jostain syystä melko usein tulee lähteellä käynti mieleen vasta keskellä yötä. Kesällä homma hoituu hienosti, kun ei kovin pimeää tule missään vaiheessa. Päättäjäisissä on monta kertaa ollut ilmassa tiettyä seikkailuhenkeä, kun on pilkkopimeässä sinne suunnistettu. Aina on ollut kuitenkin yhtä juhlavaa kajauttaa ilmoille todellisen sekakuoron laulamana "sua lähde kaunis katselen". Sykähdyttävä, hieno hetki. Sen jälkeen täytetään kanisteri vedellä, ja lähdetään paluumatkalle. Se on pimeässäkin aina helpompaa, sillä "kotiin" päin on aina helpompi suunnistaa. Syksylläkin tie hahmottuu yleensä kuitenkin jollain lailla, ja loppumatkasta sitten vaan mennään kohti nuotiota.

Se nuotio. Se on aivan erityinen paikka. Ainakin itselleni, ja varmaan monelle muullekin, on elävästi jäänyt mieleen useat hienot hetket hyvien ystävien kanssa tuolla kyseisellä nuotiolla. Mikä voi olla hienompaa kuin yön pimeinä tunteina istua ulkoilmassa ja katsella elävää tulta? Hyvässä seurassa. Aina oli nuotiolla mukavia ihmisiä ja hyvää seuraa. Välillä oltiin siinä ringissä isommalla porukalla, joskus sitten taas yön edetessä kohti aamun tunteja, saattoi väki vähitellen vähetä, ja ehkä ne kaikkein syvällisimmät keskustelut käytiin sitten kun jäljellä oli enää muutama. Ketä kulloinkin, enkä varmasti läheskään aina itse kuulunut niihin viimeisiin nuotiolla istujiin. Joskus kuitenkin. Tärkeitä hetkiä ainakin minulle, uskoakseni myös monille muillekin.

Yksi Väinänperän ehdottomasti tärkeimmistä ja hienoimmista asioista oli siellä olleet ja käyneet ihmiset. Kaikki tulivat aina hyvin keskenään toimeen, eikä erimielisyyksiä saati sitten riitoja (vakiintuneiden parejen kesken käytyjä ei lasketa) muistaakseni koskaan ollut. Yksi hieno asia oli myös ikäjakautuma. Mistään sukupolvien välisistä kuiluista ei ollut puhettakaan. Paikalla oli usein vaippaikäisistä eläkeläisiin, ja kaikki tulivat keskenään hyvin toimeen. Ainakin minulla oli aina olemassa tietty kunnioitus paikalla olevia seniorikansalaisia kohtaan. Oli mukavaa että hekin tulivat antamaan oman panoksensa Väinänperän hienoon tunnelmaan. He kuuluivat asiaan. Ei sitä silloin aikanaan välttämättä tullut edes ajatelleeksi että siinä mitään ihmeellistä olisi ollut. Kaikki olivat sinne tervettulleita, oli ikää sitten sattunut kertymään kuinka vähän tai paljon hyvänsä.

Kaiholla ajattelen noita aikoja. Ne olivat mukavia ja tärkeitä hetkiä minulle. Uskoakseni myös monelle muulle mukana olleelle. Suuret kiitokset että sain olla mukana. Suuret kiitokset myös kaikille muille mukana olleille. Yhdessä me teimme nuo kaikki kauniit muistot Väinänperältä.