Miten suhtaudut kuolemaan? Miten siihen pitäisi suhtautua?

Kaikkihan me joskus kuolemme. Kaikki me olemme kohdanneet kuoleman tavalla tai toisella. Kuolemasta ei yleensä puhuta. Korkeintaan silloin kun joku läheinen tai hyvä tuttu on kuollut. Tai ainakin ollut lähellä kuolemaa. Poikkeuksena tähän ovat ehkä kuitenkin vanhukset. Heidän kuulee joskus puhuvan kuolemasta. Jopa omastaan.

Pitäisikö sitten kuolemasta puhua? Mitä on kuolema? Onko elämää kuoleman jälkeen? Onko elämää ennen kuolemaa? Mitä on elämä? Ovatko elämä ja kuolema vastakohtia? Vai onko niissä mitään eroa?

Lapsille kuolemasta puhutaan usein peitellen tai kierrellen. Ei sanota asiaa niin kuin se oikeasti on. Sitä puolustellaan usein sillä, että koetaan ettei lapsi voi kuitenkaan ymmärtää mitä kuolema oikeasti tarkoittaa. Onko näin? Minusta vaan jotenkin tuntuu että lapsilla saattaa olla luonnostaan paljon mutkattomampi ja käytännönläheisempi suhtautuminen kuolemaan ja kuolemiseen. Meillä aikuisilla ilmeisesti melko harvalla on edes omasta mielestään täysin selvä ja aukoton näkemys siitä mitä kuolema loppujen lopuksi ihmiselle itselleen tarkoittaa sitten kun se jossain vaiheessa kohdalle sattuu. Uskonnoissa tähän on usein annettu vastauksia. Niiden mukaan ajateltuna siis hyvinkin monella on selvä käsitys, mitä kuolemassa ja sen jälkeen tapahtuu. Hyvä niin. Vai onko? Kuinka moni itsensä uskovaksi katsova henkilö täysin luottaa uskonnon antamiin selityksiin asiasta, kun se asia joskus omalle kohdalle sattuu? Varmasti joku, sitä en epäile ollenkaan.

Kuolemaa voi lähestyä luonnollisesti myös tieteellisestä näkökulmasta. Siinäkin on eroja eri maiden välillä esimerkiksi, milloin ihminen katsotaan kuolleeksi. Eli miten se siis määritellään. Onko aivokuollut ihminen kuollut? Onko ihminen kuollut jos sydän on pysähtynyt ja hengitys lakannut? Vai mihin se raja vedetään? Ihmisen elimet esimerkiksi ovat orgaanisesti elossa vielä jonkun aikaa, vaikka ihminen muuten on todettu kuolleeksi. Tähänhän elintensiirrot perustuvat. Eli siis jos kuolleelta ihmiseltä siirretään vaikka munuainen toiselle ihmiselle, onko tämä munuaisen luovuttaja tavallaan jossain määrin elossa siinä uudessa ruumissaan? Entä sydämen luovuttaja? Entä veren luovuttaja? Mitäpä jos tiede tässä piankin menee taas askeleen eteenpäin, ja suoritetaan aivojen siirto. Eli annetaan siis aivokuolleelle ihmiselle jonkun toisen aivot tilalle. Kumpi sieltä sitten herää henkiin? Alkuperäinen aivojen käyttäjä, vai ruumis joka sai uudet aivot? Eli missä siis asustaa ihmisen sielu, oma minuus?

Onko ihmisellä sitten sielu? Ja sekö se on mikä ratkaisee kuka kukin on, riippumatta siitä missä on? Vai miten tämä nyt menee? Uskonnoilla on monilla taas tähän selvät sävelet. Sielu irtautuu kuolemassa ruumiista ja lähtee uskonnosta riippuen sitten johonkin. Joissakin uskonnoissa se tulee taas sitten jossain vaiheessa tänne meidän maailmaamme takaisin, eikä välttämättä synny aina ihmiseksi. Eli siis eläimilläkin, käsittääkseni joidenkin uskontojen mukaan jopa kasveilla, on sielu. Joka siis taas jossain vaiheessa irtautuu, ja jatkaa matkaansa. Loputtomastikko?

Mitä tiede sanoo asiasta? Tieteessä on omat ongelmansa siinä miten joku asia määritellään tieteellisesti todistetuksi. Siitä voidaan väitellä, ja varmasti väitellään, nyt ja aina. Muistan kuitenkin lukeneeni esimerkiksi sellaisen tieteellisen tutkimuksen, jonka johtopäätös oli se, että ihmisen sielu painaa keskimäärin 7 grammaa. Tutkittiin yksinkertaisest erittäin tarkalla vaa-alla että paljonko ihminen kevenee kuolinhetkellään. Onko siis sielun olemassaolo tieteellisesti todistettu? No tähän samaan aiheeseen liittyen on hyvin monia tapauksia, joissa kuollut ihminen on onnistuttu lääketieteellisillä toimenpiteillä elvyttämään esimerkiksi sydämen pysähtymisen jälkeen takaisin elämään. Näissä tapauksissa ovat monet kertoneet katselleensa tilannetta ruumiista irtautuneena jonkun aikaa, ennen paluutaan pimeyden kautta takaisin tähän elämään. Eli todistaako tämä että on olemassa kuoleman jälkeistä elämää? Entä tapaus jossa perheestä kuoli alle kouluikäinen lapsi, ja sitten hänen jälkeensä syntynyt sisarus tiesi ja muisti asioita joita hänen kuolleelle sisarukselleen oli tapahtunut. Oliko sama sielu palannut takaisin samaan perheeseen? Onko siis sielun vaellus tieteellisesti todistettu?

Kuolema ja sen jälkeinen mahdollinen elämä on askarruttanut ihmisiä varmaan aikojen alusta asti. Pitääkö sitä miettiä? Pitääkö kuolemaan valmistautua? Pitääkö kuolemaa pelätä? Vai pitääkö kuolemaa toivoa? Voitko itse vaikuttaa kuolemanjälkeiseen elämääsi? Kuolemisen hetkeen voit tietysti itse vaikuttaa, jos haluat kiirehtiä sitä. Mutta onko se väärin? Mitä se vaikuttaa kuolemisen jälkeiseen elämään, vai vaikuttaako?

Itselleni ensimmäiset muistikuvat kuolemasta liittyvät äitini isän kuolemaan muistaakseni suunnilleen silloin kun olin kansakoulun ekalla luokalla. Ymmärsin kyllä mitä ukin kuolema tarkoitti. Se oli surullista. Muistan myös muutamia hetkiä hautajaisista, lähinnä tilanteesta jolloin arkku laskettiin hautaansa. Sen jälkeen meni tosi pitkään ennen kuin olin seuraavissa hautajaisissa. Jollen väärin muista niin seuraavat hautajaiset olivat vasta hiukan reilun kymmenen vuoden jälkeen kun isäni sisko haudattiin. Eli nuorena en joutunut kovin usein kuoleman kanssa tekemisiin, eikä se minun mieltäni millään lailla askarruttanut.

Ei kuolema nykyäänkään kovin usein ainakaan kovin lähellä ole vieraillut. Luonnollisesti kun ikää tulee jatkuvasti lisää, todennäköisyys hyvinkin läheisten ihmisten tai omaan kuolemaan kasvaa. Jos joku vanha ja sairas ihminen kuolee, en pidä sitä minään suurena katastrofina. Surullista se on tietenkin, mutta mielestäni kuitenkin ymmärrettävää ja hyväksyttävää.

Suhtautumiseni omaan kuolemaani on mielestäni melko neutraali. En pelkää sitä, enkä useinkaan ajattele sitä. Lähinnä tällä hetkellä toivon että ikää tulisi sen verran lisää, että pääsisi eläkkeelle. En ole koskaan liittänyt tähän toiveeseen sitä ajatusta että silloin ollaan luonnollisesti myös lähempänä kuolemaa. Toisaalta kuolema voi tulla millä hetkellä hyvänsä, joten ihan turha sitä on murehtia etukäteen, koska onneksemme emme etukäteen tiedä koska se kohdalle sattuu.

Uskon että kuoleman jälkeen on jotain vielä jäljellä. En voi sanoa että käsitykseni perustuisi uskontoon. Enkä oikein voi myöskään väittää että mielipiteeni perustuisi mihinkään tieteellisiin tutkimuksiin. Kyseessä siis on vain oma henkilökohtainen mielipiteeni. En pidä mahdottomana ajatuksena sitäkään, että kiertokulku jatkuisi niin että olisin taas joskus jonkun ihmisen muodossa täällä tässä samasssa maailmassa, jossa nyt elämme. Sitä en tiedä tulisinko uudestaan meidän ajastamme katsottuna tulevaisuuteen vai menneisyyteen. Uskon että "aika" on paljon muutakin kuin meidän käsityksemme siitä nykyään, enkä usko että se on vain yhteen suuntaan vakionopeudella kulkeva juttu. Siinä mielessä epäilen että elämä ja kuolema, jotka tuntuvat olevan aikaan sidoksissa olevia tapahtumia, saavat tietoisuutemme tavalla tai toisella joskus lisääntyessä, uusia merkityksiä.

No nyt alkaa tarina mennä sen verran vaikeasti ymmärrettäväksi, että on parempi laittaa piste tällä erää. Eiköhän me sitten joka tapauksessa itse kukin ymmärretä kuolemaa paremmin, kun se on seuraavan kerran sattunut omalle kohdalle...