Kalastus on harrastus, jota varmaan lähes kaikki ovat joskus edes kokeilleet.

Minulle kalastus oli lapsuuden kesien lähes jokapäiväinen harastus. Samana päivänä kun Suvivirsi oli kevätjuhlassa laulettu, lähdimme koko perhe Teiskoon mökille kesän viettoon. Kotiin tulimme usein seuraavan kerran sitten vasta kolmen kuukauden päästä, kun koulu ja vanhempieni työt taas jatkuivat. Mitäpä muuta sitä olisi mökillä tehnyt, kuin käynyt ongella ja muutenkin kalastanut.

Aivan pikkupoikana oli kalastusväline luonnollisesti mato-onki. Ensimmäiset mato-ongen vavat oli metsästä haettuja koivun tai haavan nuoria suoria varsia. Melko pian sitten kuitenkin oli käytössä oikein rottinkiset vavat, jotka olivat kevyitä ja pitkiä. Saalista saatiin muistini mukaan yleensä ihan hyvin. Särjet päästeltiin usein takaisin, mutta ahven oli arvostettu saalis, joka päätyi useimmiten ruokapöytään. Mato-ongella onnistui joskus saamaan myös lahnoja, välillä ihan hyvän kokoisiakin.

 

Virvelillä kalastus tuli mukaan myös jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Hauki oli tuttu saalis, vaikka ei niitä kyllä ihan joka päivä saatu, mutta lukuisia kappaleita kesän mittaan joka tapauksessa. Myös ahvenia joskus virvelillä sai, vaikka se ei ollut ollenkaan yhtä todennäköistä kuin hauen saaminen. Tämä johtui varmaankin melko pitkälti siitä, että virveliin laitettiin yleensä hauelle tarkoitettu viehe. Viehe oli melko usein 12g Krododil, väri Z.  Ahveniahan sai helposti muutenkin, joko mato-ongella tai pilkillä.

 

Pilkkiä käytettiin myös kesällä ahkerasti. Vene ankkurilla paikoilleen pohjaan tehdyn turon viereen, pilkkikuvan päähän pieni madon palanen, ja saalis oli melko varma. Jotenkin pilkillä kalastaminen oli jopa mukavampaa kuin mato-ongella. Ehkä se johtui siitä, että pilkillä kalastaessa tuntuma kalaan oli erittäin tarkka, jokainen tärppi tuntui suoraan kädessä. Toisaalta voi ajatella, että voiko olla hienompaa hetkeä, kuin mato-ongella ollessa koho lähtee hitaan rauhallisesti sukeltamaan uppeluksiin. Silloin tietää jo etukäteen että nyt on kyseessä ahven, ja todennäköisesti ihan hyvän kokoinen.

 

Niin se turo. Jolleivat kaikki tiedä tai muista mikä on turo, niin kerrataan se tähän väliin. Turo tehdään puiden, lähinnä havupuiden oksista ja pienistä kokonaisista puista. Teiskon mökillä oli kaksi itse tehtyä turoa. Toinen lähti rannasta, laiturin vasemmalla puolella, edeten reilut 10 metriä rannasta järvelle päin. Siinä oli ensin isketty teroitettuja keppejä pohjaan reilun metrin päähän toisistaan, ja niiden väliin sitten kasattu reilusti kuusen ja männyn oksia sekä nuoria puita kokonaisina. Näin saatiin aikaiseksi hyvä kutupaikka esimerkiksi ahvenelle. Samoin turo toimi suojapaikkana pienille kalanpoikasille. Ja tietysti siellä missä on pieniä kaloja, tulee sinne myös isompia kaloja niitä pyydystämään. Toinen turo oli syvemmällä, laiturin päästä suoraan järvelle päin reilut kymmenkunta metriä. Sinne laitettiin myös oksia ja nuoria puita. Narulla sidottiin nipuksi, kiviä painoksi ja ei kun järveen. Merkiksi kesäisin tyhjä mäntysuopapullo, narulla kiinni kiveen ja turon kohdalle näkyviin. Tämä sen vuoksi, ettei itse tai innokkaat muut kalastajat vahingossa laske verkkoa tähän "risukasaan", tai että osaa ja muistaa sen uistinta vetäessä kiertää.

 

Sellainen vahingossa syntynyt turo oli Kivellä. Kivi on eräänlainen pieni saari, ehkä noin 10 neliömetriä kooltaan, ja se sijaitsee 200 metriä laiturin nokasta järvelle päin. Kivellä on yksi iso kivi, ja laituriltamme katsottuna sen edessä muutaman neliön kokoinen tasanne. Kivelle kasasivat muutamana vuonna sen lähellä olevat mökkiläiset todella ison röykkiön puutavaraa Juhannuskokoksi. Ensimmäisenä vuonna se jäi kokonaan polttamatta, ja kokkotarpeet tuupattiin Kiven ympäristöön järveen. Seuraavana vuonna kokko paloi sateesta johtuen huonosti, ja jälleen loput tuupattiin Kiven viereen järveen. Näistä johtuen Kiven ympäristössä oli sen jälkeen aina todella hyvä kalapaikka. Mato-ongella ahvenia ja virvelillä haukia oli ihan normaali päivän saalis.

 

Uistimen vetäminen oli yksi kalastusmuoto, jota myös kesäisin harrastettiin. Tosin se oli yleensä vain sellainen sivuseikka kalastuspaikalta toiselle siirryttäessä. Yleensä se tehtiinkin ihan vain virveliä tai korkeintaan kahta soutaessa mukana uittamalla. Kyllä silläkin taktiikalla välillä saatiin saalista, mutta todennäköisempää hauen saaminen oli siinä vaiheessa kun uistin kelattiin sisään ja alettiin virvelöimään kaislikon reunasta. Se jäi hyvin mieleen, että jos ukkoskuuro oli tulossa, niin vähän ennen salamointia kalat söivät todella innokkaasti. Saattoi hyvinkin olla uistinta vetäessä saalista molemmissa virveleissä.

 

Katiskat ja verkot olivat myös ahkerassa käytössä kesäisin. Katiskoilla saatiin varsinkin alkukesästä hyviä saaliita ahventen ja haukien kutuaikana. Katiskaan kun laittoi sisälle yhden tuuhean männyn, kuusen tai varsinkin katajan oksan, niin sinnehän ne kalat väkisinkin kerääntyivät saalistajaa odottamaan. Verkoilla taas oli saalis melko varma, kun laittoi yhden verkon kummallekin puolelle laituria rannasta järvelle päin. Verkon loppuun kun vielä tehtiin ovela mutka, niin myös verkon vierustaa pitkin uineet kalat jäivät lopulta saaliiksemme. Verkolla saatiin yleensä haukea, ahventa ja särkeä, mutta melko usein myös siikaa, mikä oli todella hyvä ja tavoiteltu saaliskala. Sopivan tuulen sattuessa olivat myös hyvät lahnasaaliit mahdollisia. Jos verkot laittoi syvemmälle, myös madetta tuli joskus ihan mukavasti.

 Nyt näyttää kyllä melko vahvasti siltä, että tästä tarinasta tulee väkisinkin sen verta pitkä, että paras jakaa vähintää kahteen osaan. Seuraavassa osassa luvassa ainakin katsaus iskukoukkuihin, pitkään siimaan ja tuulastukseen.