Minulle auto on aina merkinnyt paljon. Lapsena, pienenä sellaisena, kun opettelin vasta puhumaan, oli ensimmäinen sanani kuulemma auto. Toinen oli "tyttö" ja kolmas sitten tähän tilanteeseen vähän perinteisempi, eli "äiti". Asiat on siis olleet oikeassa tärkeysjärjestyksessä ihan pienestä pitäen.

Auton lisäksi myös autolla ajamisesta olen pitänyt pienestä pitäen. Muistan vieläkin että jo ainakin kaksi vuotta ennen ajokortin saamista ajoin tosi usein autolla unissani. Milloin millaisellakin autolla, mutta mukavaa se oli aina. Ajokortin sitten saatuani 18-vuotiaana ajoin isäni autolla, aina kun sen lainaksi sain. Jostain kumman syystä isäni itsekin joskus tarvitsi autoaan, eli se ei ollut aina käytettävissäni. Senpä vuoksi sitten kesällä 1978 päätin hakeutua kesätöihin. Ainoana syynä se, että saisin rahat oman auton hankkimiseen.

Sitten tietysti tuli eteen ongelma että mistähän niitä kesätöitä oikein saisi. No serkkupoika oli ollut jo edellisenä kesänä töissä osuuskaupassa, joten ajattelin että jospa sitä sitten kaupasta yrittäisin töitä hakea minäkin. Ja tärppäsihän se lopulta, vaikka olinkin aika myöhään keväällä asialla. Oli Terälahdessa olevassa K-kaupassa käynyt niin, että kesätöihin valittu henkilö oli harjoituksen vuoksi ollut hommissa jo muutamana viikonloppuna, ja saanut tarpeekseen.... Että paikka oli taas auki, ja siihen sitten pääsinkin.

No siinä kesätöitä sitten ahkeroidessani tuli puheeksi, että auton  ajattelin ekasta tilistä ostaa. Rouva kauppias taas oli päättänyt että hänen autonsa oli menossa myyntiin. Kyseessä oli Kuplavolkkari, vuosimallia en valitettavasti kyllä muista, ehkä 1970. Niinpä sitten sovittiin että kun kuukausi tulee täyteen, ei rahaa tarvitse siirrellä, vaan ensimmäisen elämäni aikana tehdyn kuukauden palkka on tuo Kuplavolkkari. Toisin kuitenkin kävi. Muutama päivä ennen tilipäivää leikkasi Kuplavolkkarin moottori kiinni. Oli rouva työnantajani unohtanut lisätä öljyä moottoriin. Sovimme sitten että se kauppa peruuntui, ja sain ensimmäisen tilini rahana, markkoina.

Tilin saatuani lähdin heti ensimmäisenä vapaapäivänäni Tampereelle autokauppoja kiertelemään. Koska minulla ei vielä ollut autoa, ja linja-autoja kulki harvoin, menin kaupunkiin liftaamalla. Se oli siihen aikaan ihan tavallista. Itse en kovin usein liftannut, mutta joskus kuitenkin. Siskoni olivat innokkaita liftaajia, taisivat joskus liftata ihan liftaamisen ilosta, vaikka eivät varsinaisesti olleet mihinkään menossakaan. Itse otin sitten myöhemmin autolla ajaessani lähes poikkeuksetta kaikki liftaajat kyytiin. Siskonikin minua siihen painostivat, eikä minulla ole liftareista muuta kuin hyviä kokemuksia muistoissani.

Kiertelin päivän autokauppoja, lähinnä Hatanpäällä. Ei oikein löytynyt sopivaa. Tai siis sopivia löytyi paljonkin, sanotaan mielummin ettei löytynyt sopivan hintaista. Alkoi vahvasti tuntua siltä, että hintaluokassa alle 1500 markkaa auto kannattaisi ostaa joltain yksityiseltä. Autokaupoilla kun oli kuitenkin jonkinlainen vastuu myymistään kulkupeleistä, joka tarkoitti käytännössä sitä, ettei tuolla summalla autoliikkeistä saanut oikein mitään autoa. No eipä siinä muuta kuin takaisin kotiin (tai siis Teiskon mökille, josta käsin kävin kesätöissä) ja lukemaan Aamulehden autoilmoituksia. Siis ykstyisten jättämiä. Melko pian sieltä löytyikin juuri minulle sopiva auto. Austin Mini 1000, vuosimalli 1970. Ja hintapyyntö sellainen, mihin minulla olisi varaa. Ei muuta kuin soittamaan, ja sopimaan koeajosta. Tämä tapahtui työpäivän jälkeen, eli olin siis illalla liikkeellä.

Löysin paikan, kävin koeajolla, tinkasin vähän ja tein kaupat. Olen sen usein myöhemminkin huomannut, että auton ostaminen on helppoa. Myyminen puolestaan on joskus taas melko hankalaakin. No kaupat tehtiin, paperit allekirjoitettiin, ja maksoin käteisellä sen hinnan minkä sovimme. Sitten lähdin ajelemaan takaisin Teiskoon päin. Omalla autolla. Ekaa kertaa elämässäni. Tunne oli todella hieno. Sitä oli odottanut niin monta vuotta, että tuntui ihan uskomattomalta että nyt se oli totta. Minulla oli ihan oma auto, punainen Mini. Eipä seuraavana yönä tullut paljon nukuttua. Aamulla sitten hurautin autolla töihin Terälahteen. Tuo reilun kymmenen kilometrin matka sujui autolla mukavasti. Siihen asti olin kulkenut sen äitini vanhalla leveärenkaisella polkupyörällä, jossa oli vaihteita tasan yksi. Onneksi kuitenkin eteenpäin, pakki siis puuttui.

Hiukan vajaa viikko sujui auton kanssa ihan hienosti. Sitten töistä kotiin tullessa yhdessä mutkassa Teiskontiellä tuntui kuin eturengas olisi pujennut. Ohjaus muljahti sillai oudosti. Pysäytin linja-autopysäkille, kiersin auton ja totesin että kaikki renkaat ovat ehjiä. Jatkoin matkaa mökille päin, ja sitten jälleen mökkitiellä ohjaus tuntui jotenkin oudolta. En enää epäillyt renkaan puhkeamista, vaan että ohjauksessa on jotain vikaa.

Syötyäni lähdin autolla Kämmenniemeen, jonne oli matkaa vajaa kolme kilometriä. Siellä oli huoltoasema, jossa oli myös autojen korjaus- ja huoltopuoli. Ajelin hissukseen, sillä ohjaus tuntui aina vaan huonommalta. Välillä tuntui, että ratti pyöri osittain tyhjää, ja pyörien kääntäminen oli vaikeaa. Pääsin kuitenkin perille, ja joku huoltomies tuli autoa katsomaan. Hän otti ratista kiinni, ja pyöritti. Ratti pyöri tyhjää, pyörät eivät kääntyneet mihinkään. Hän kysyi millä olen auton sinne tuonut. Ei meinannut millään uskoa että ajamalla. No auto jäi sitten sinne odottamaan, että he ehtisivät katsoa tarkemmin. Ja kun olivat katsoneet tarkemmin, kertoivat että joku oli mennyt ohjausta itse sorkkimaan ja yrittämään korjata. Auto oli siinä kunnossa hengenvaarallinen, ja edessä kallis remontti.

Että sillai. Otin sitten yhteyttä auton myyjään, joka ensin kielsi kaikki koiruudet. Seuraavalla yhteydenotolla kertoi olleensa itse ulkomailla reissussa, ja lainanneensa autoa siksi aikaa kaverilleen, joka oli sitten auton hajottua sitä itse "vähän korjaillut", kun tiesi sen olevan menossa kuitenkin myyntiin. Sain sitten lopulta kaupan peruttua ja rahani pois. Ja taas kuljin polkupyörällä töihin. Mutta kuten sanottua, auton ostaminen on helppoa.

Nyt täytyy kyllä jo sitten myöntää, etten ihan tarkkaan enää muista missä järjestyksessä seuraavia autoja hankin. Aikaa on kuitenkin noista nuoruuden autoista kulunut muutamia vuosikymmeniä. Ainakin seuraavanlaiset autot minulla on kuitenkin ollut nuoruusvuosina: Ford Cortina 1600 vm 1968 (kimpassa siskon kanssa) , Sumbeam Imp 900 vm 1970, Toyota Corona vm 1967, Datsun 1600, Audi 100 LS vm 1970, Toyoto Carina vm 1972, Ford Escort 1300 (viritetty) vm 1972. Volvo 144. BMW 320. Mersu 508 vm 1972 (rekisteröity kuorma-autoksi, muutoskatsastin asuntoautoksi), Opel Kadett.

Edellä luetelluista autoista moneen liittyy muistoja. Esimerkiksi Toyota Coronaan tutustuin  siten, että liftatessani autokaupoille, sain kyydin tuohon autoon. En sitä heti siltä istumalta ostanut, mutta jonkun ajan kuluttua kuitenkin. Escortista muistan esimerkiksi hyvin sen, kun jouduin pyytämään katsastusmieheltä apua sen ulostyöntämiseen katsastushallista, kun sattui starttimoottori juuri silloin hajoamaan. Samaisella Escortilla olen ajanut tähän mennessä ainoan kolarini. Asuntoautoksi muutetulla Mersulla kiersimme siskoni ja hänen miehensä kanssa kuukauden verran ympäri Eurooppaa. Ikimuistoinen reissu. Audi oli ensimmäinen etuvetoinen autoni, ja sen ajaminen talvella vaati oman harjoittelunsa. Paljon hienoja autoihin liittyviä muistoja on kertynyt nuoruuden ajoilta.

Entä nykyään? Edelleen minulle auto on tärkeä, ja pidän ajamisesta, kunhan ei tarvitse ajaa kaupungissa tai pimeällä. Perheessämme on ykkösautona nyt jo neljäs peräkkäinen uutena ostettu Volvo, tällä kertaa XC 60. Neliveto, automaattivaihteet ja muutenkin hyvin varusteltu. Sillä on mukava ajella, nelivedon ansiosta myös talvella. Haaveena on että joskus vielä saisin hankittua oman asuntoauton. Aika näyttää, tuleeko tuo haave koskaan toteutumaan.