Olen syntynyt sairaalassa. Imatran aluesairaalassa. En koskaan asunut Imatralla, mutta kävin siellä syntymässä. Aikuisena olen pariin kertaan käynyt Imatralla. Ihan hieno paikka. Varmaankin ihan hyvä paikka käydä syntymässä.

Sairaalassa en ole joutunut olemaan syntymäni jälkeen kuin pari kertaa. Kummallakin ketrtaa TAYK:ssa, Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa. Nykyään vissiin TAYS. Ensimmäisellä kertaa sinne joutuessani olin 10-vuotias. Olin siellä viikon verran. Siellä tutkittiin minun jatkuvia päänsärkyjäni. Migreeniksi se sitten todettiin. Muistan vieläkin tuon viikon melko hyvin. Se oli aivan kauheaa. Nimittäin se sairaalassa olo. Enhän minä varsinaisesti sairas ollut. En yhtään sen enempään kuin esimerkiksi tänään. Migreeni on ja pysyy, se ei muuksi muutu. Mutta se sairaala. Laitos. Ja siellä oleminen.

Huoneessani oli muitakin potilaita, se oli muistaakseni neljän hengen huone. Kyseessä oli ilmeisesti jonkinnäköinen lastenosasto, sillä olimme kaikki lapsia. Poikia. Ne muut olivat oikeasti sairaita. En juurikaan kysellyt mikä heitä vaivaa, mutta näkihän sen meikäläinenkin että sairaita he olivat. Ei terveitä lapsia laiteta kiinni letkuihin, tai pistetä kipsiä jalkaan ja siteitä päähän, jollei siihen ole jotakin syytä. Ilkeitä he olivat. Sellainen mielikuva minulle jäi. Ei heistä kenestäkään minulle kaveria tullut. Yksi huonekavereistani jäi erityisesti mieleeni. Hänellä oli syöpä tai jotain. Joka tapauksessa hänelle olisi ollut tärkeää syödä säännöllisesti joka päivä. Hän tiesi sen itsekin varsin hyvin. Hänen äitinsä tuli yleensä häntä katsomaan illalla, iltaruuan aikaan. Silloin hän heittäytyi tarkoituksella hankalaksi. Hän oli suunnitellut sen valmiiksi jo päivällä. Hän väitti ettei ole yhtään nälkä, ei tee mieli syödä. Sitten hän kiristi äidiltään rahaa. "Anna kymppi niin syön tuon". Ja äitihän maksoi. Niillä rahoilla hän sitten seuraavana päivänä kipaisi alakerran kioskista ostamassa karkkia. Tarjosi minullekin. Ei maistunut hyvälle.

Ikävien huonekavereiden lisäksi minua ahdisti sairaalassa se laitosmaisuus ja yksilön vapautta rajoittavat säännöt. Piti syödä, juoda ja nukkua silloin kun käskettiin. Ei saanut mennä ja kulkea vapaasti. Vaatteet oli sairaalan vaatteet. Ruoka oli sairaalan ruokaa, ja haju oli se aina niin inhottava sairaalan haju.

Toisen kerran samassa sairaalassa olin vähän reilu kolme vuotta myöhemmin. Silloin olin oikeasti sairas. Minulla oli aivokalvontulehdus. Noin muuten kokemukset sairaalasta olivat samankaltaisia. Siellä ei todellakaan ole mukava olla. Ymmärrän luonnollisesti että on hieno asia että meillä Suomessa on hyvä terveydenhuolto ja ajan tasalla olevat sairaalat. En silti haluaisi sairaalassa olla, vaikka ymmärränkin että joskus vaan on pakko. Armeija-aikana olin vielä yhden Joulun sotilassairaalassa kovassa kuumeessa, mutta sen jälkeen en ole sairaaloissa joutunut potilaana osastolla olemaan. Onneksi.

Kovin usein en ole myöskään sairaaloissa vieraillut ketään katsomassa. Kummankin lapsen syntymän yhteydessä luonnollisesti tuli sairaalassa muutama kerta käytyä. Se oli kuitenkin jotenkin erilaista, iloista sairaalassa käymistä. Vaikka ei se sairaala sinänsä yhtään sen miellyttävämmältä paikalta tuntunut kuin muillakaan kerroilla.

Viime perjantaina kävin sitten pitkästä aikaa sairaalassa vierailulla. Menimme vaimon kanssa täältä Kirkkonummelta Tampereelle, josta otimme myös äitini kyytiin. Menimme sitten Hatanpään sairaalaan katsomaan isääni. Hän oli siellä ollut jo useita päiviä, eikä ollut vieläkään kovin hyvässä kunnossa. Ensin oli tullut lievä sydänkohtaus, joka jätti jälkeensä sydämen vajaatoimintaa. Sitten tuli vielä lievä aivoinfarkti, jonka jäljiltä ei esimerkiksi puhe vieläkään oikein kunnolla sujunut. Entuudestaan hänellä on myös Alzheimerin tauti, joten muistikaan ei oikein toimi.

Sairaalasta jäi melko ankea kuva. Sellaisiahan ne sairaalat ovat. Sairaalan haju ei ole mitenkään miellyttävä. Hoitajat ovat kovin kiireisiä. Parhaansa he varmasti tekevät, en sitä epäile, mutta kovin paljon ei heiltä aikaa potilasta kohti riitä. Tiedän että isäni ei varmasti haluaisi sairaalassa olla yhtään sen kauempaa kuin tarve vaatii, mutta nyt tilanne vaan on se ettei hän kotihoidossa tällä hetkellä pärjäisi. Sitä sitten en tiedä kuinka tarkkaan hän oman tilansa ja paikkansa hahmottaa, kun ei hän juurikaan pysty edes puhumaan. Toivotaan kuitenkin että toipuminen edistyy sen verran hyvin, että hän taas jossain vaiheessa pystyy paremmin ympäristönsä kanssa kommunikoimaan, ja pääsemään sairaalasta pois.