Joissakin tarinoissa (esim. Mirrin kortit) olen jo enemmän tai vähemmän viitannut paikkaan (tai tilaan tai ajatusmaailmaan) nimeltään Jäämeri. Nyt on aika ottaa ja kertoilla aiheesta vähän enemmälti.

Lapissa kävin ensimmäisen kerran jo lapsena, vanhempieni mukana. Tykkäsin tosi paljon pohjoisesta ilmansuunnasta jo silloin. Jäämerällä asti emme silloin käyneet, mutta se jäi kyllä jo ihan lapsuudesta hyvin mieleen, kun Lapin reissustamme eräälle perhetutulle kerroimme, ja hän puolestaan kertoi omista kokemuksistaan käytyään Jäämerellä asti. Hän kertoili lähinnä aivan uskomattomista kalansaaliista, ja mielessäni ajattelinkin että taitaa olla sellaisia kalajuttuja. Ainakin osittain. Mutta jonkinlainen kipinä aiheesta minulle syttyi jo tuolloin. Ajattelin, että olisi hienoa päästä itse joskus asiaa testaamaan.

Vuotta en ihan tarkkaan muista, mutta se oli 1977-1979, kun minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä parin kaverin kanssa reissuun. Suuntana ensin Ruotsi, ja sitten Jäämeri. Ei tarvinnut kauaa miettiä, halusin mukaan. Reissuun oli tarkoitus mennä pienellä budjetilla, rahaa silti jonkun verran tarvittiin. Siinäpä ongelma. Sitä kun ei minulla juurikaan ollut. Mutta kun tarve on suuri, niin kyllä sitä aina jotain keksii. Eli myin akvaarioni (nyyh..), ja näin oli matkabudjetti kasassa.

Matkakumppanini olivat eräs nykyinen suntio ja hänen kaverinsa, Saaran poika, jonka sukunimi alkaa kirjaimella F. Muistan tämän siitä, kun vitsailimme että on se kumma kun täytyy auton perään laittaa äidin nimikirjaimet, muuten ei pääse ulkomaille. Tämä suntion alku puolestaan seurusteli siinä vaiheessa nuoremman pikkusiskoni kanssa, ja tämä Saaran poika olisi käsittääkseni halunnut seurustella toisen pikkusiskoni kanssa. Pikkusiskoni olivat sinä kesänä kesätöissä mansikoita poimimassa Ruotsissa, Vätternin saaressa, jonka nimi on Visingsö. Sinne pääsee lautalla Gränna nimisestä pienestä kaupungista, joka puolestaan on vähän vajaat 300 kilometriä Tukholmasta etelään. Eli ensimmäinen Jäämeren reissuni alkoi tietysti melkoisella siirtymisellä etelään päin. No toisaalta sitten joitakin vuosia myöhemmin, kun olimme menossa asuntoautolla etelään, ajoimme luonnollisesti ensin Tornioon...

Visingsö ja Gränna olivat ihan hienoja paikkoja, mutta asiaan. Grännasta Tornioon on matkaa reilut 1300 kilometriä, ja silloin oltiin vasta vähän keskisuomea pohjoisemmassa. Olimme liikkeellä Saaran pojan Datsun 1600 merkkisellä autolla, jota käsittääkseni olivat nämä nuoret herrasmiehet (autonasentaja koulutuksessa molemmat) vähän viritelleet. Matka ainakin taittui ajoittain erittäinkin reipasta vauhtia. Torniosta Varangenin vuonolle olikin sitten enää osimoilleen 600 kilometriä. Oikaisimme jotain pikkuteitä pitkin, katsoimme kartasta että tuolla on joku Sevettijärvi niminen paikka. Ajattelimme käydä siellä kaupassa tai syömässä. No se oli sen verran pieni kylä, että olimme jo ohi kun tajusimme että se kahden talon taajama taisi olla sitten se Sevettijärvi.

Suomen Lapin puolellakin yövyimme menomatkalla ja kalastelimme. Muistaakseni jonkun verran tammukkaa saimmekin puroista ja pikku joista, joita kohdalle sattui. Hyttysiä oli vähän, mutta mäkäräisiä riittävästi...

Lopulta sitten joka tapauksessa olimme Jäämerellä. Oli se vaan ylväs tunne. Todella hienot maisemat, aivan eri luokkaa kuin Suomen Lapissa. Tottakai, ehdottomasti, Suomen Lapin maisemat ovat ehdottomasti hienoja, tarkoitin sitä kuinka erilainen on tuollainen vuonon ranta Jäämeri Norjassa. En ollut sellaisia maisemia ennen nähnyt, ja ihastuin kyllä välittömästi. Todella uljasta näkymää, ja ilman että olisi ihmisiä tai heidän aikaansaannoksiaan liikaa näkyvissä.

Varangerin vuonon rannalta sitten löysimme mukavan näköisen paikan, johon leiriydyimme. Teltan kanssa oltiin liikkeellä, ja sen siihen sitten pystyttelimme. Ja sitten kalastamaan. Kyllä. Kyllä se vaan on niin, ettei siinä ole pätkääkään liiottelua, kun puhutaan hyvästä kalansyönnistä. Kun on oikea paikka (Jäämeri) ja oikea aika (nousuvesi), niin saattaa virvelöidessä ihan oikeasti käydä niin että ensimmäinen kala tärppää heti, kun viehe osuu mereen. Jos se pääsee karkuun, nappaa toinen samantien kiinni, jos onnistut tumpeloitsemaan senkin irti, niin vielä hyvin ehtii kolmas tärpätä siinä muutaman metrin päästä rantakalliolta. Kyseinen parvikala on Sei, ja kooltaan nuo rannalta saatavat ovat yleensä 400-800 grammaisia. Se on melkoisen mukavaa kalastamista. Kun syönti on parhaimmillaan, ei kauheasti ole väliä, mikä viehe sinulla on. Vähän heikomman syönnin aikana tuli sitten todettua, että musta Toby on juuri oikea viehe Seille.

Pygeijan kylässä kävimme kääntämässä, sen idemmäksi emme menneet, vaan lähdimme sen jälkeen rantoja kierrellen länteen päin. Tiet olivat tuolloin vielä paikoitellen hiekkateitä, eivätkä aina niin kovin hyvässä kunnossa. Paikalliset päästelivät niillä teitä välillä aikamoista kyytiä, rekkakuskit mukaan lukien. Autolle se oli melko rankkaa, mutta meillähän oli minua lukuunottamatta auton asennustaitoista porukkaa. Muistaakseni ainakin yksi vanne hajosi, ja siinä sitä sitten oli äheltämistä kun vaihdettiin rengas vanteelta toiselle. Vararengas kun sattui olemaan sen verran huono, ettei sillä olisi kotiin asti päässyt. Vararenkaan vanne taas oli ihan hyvä. Myös valoissa oli pientä häikkää. Ajoimme reipasta vauhtia tunneliin, jossa ei ollut valoja. Tunnelissa totesimme ettei autossammekaan ollut valoja... No pakki onneksi kuitenkin toimi, joten peruutimme takaisin päivänvaloon. Sulakkeen tai releen vaihdolla muistaakseni tuo ongelma sitten saatiin kuntoon.

Tuolta ekalta reissulta on peräisin sanonta "se siitä seistä", jota käytettiin kun sei pääsi karkuun. Matkamme jatkui sitten jossain vaiheessa Porsangenin vuonolle. Sieltä ei seitä ihan yhtä hyvin tullut, mutta siellä pääsimme sitten välillä kyllä isojenkin turskien makuun. Välillä kävi niin, että kala vaan oli liian iso, ja meni siimat ja vieheet mukanaan syvyyksiin. Saimme kyllä ylös astikin melkomoisia vonkaleita. Vaakaa ei valitettavasti ollut matkassa, mutta useita kiloja suurimmat joka tapauksessa painoivat.

Norja on kallis maa. Sen huomasimme heti ekalla reissulla. Norjan kruunuja jonkin verran olimme etukäteen vaihtaneet, mutta ennen takaisin Suomeen tuloa oli tilanne se, että bensa oli vähissä, kruunut loppu ja eväänä enää näkkileipää ja sinappia. Niillä sitä kuitenkin pärjättiin, kun ei vaihtoehtoja ollut. Jäämerellä myös tuulee välillä melkoisen reippaasti. Viimeisenä iltana Jäämeren rannalla kun pienessä sateessa ja reilussa tuulessa saimme teltan pystyyn ja aloimme laittaa siihen muovia päälle, kävi niin että puhuri tarttui teltan muoviin, joka oli saman tien tavoittamattomissa tunturin kupeessa, jossain kaukaisuudessa. Teltat eivät siihen aikaan olleet vedenpitäviä, joten purimme sen sitten pois ja nukuimme autossa. Tai ainakin yritimme nukkua. Ei sitä henkilöautossa ole muutenkaan kovin mukava nukkua, mutta ujeltava tuuli ja välillä reippaastikin ropiseva sade pitivät meidät melko tehokkaasti hereillä pitkin yötä.

Muutamia muistikuvia vielä tuolta ekalta reissulta. Kun rahat alkoivat loppua, päätimme jossain vaiheessa siirtyä syömään poronpaistia. Kirves meillä oli mukana, lähinnä tietysti nuotiopuiden hankkimista ajatellen, mutta tämä tuleva suntio keksi että kyllähän sillä pienen poronkin helposti lahtaisi. Porojo kyllä löytyi, mutta sen verran olivat kuitenkin arkoja ettei suntio päässyt kopautus etäisyydelle. Oli meillä kuitenkin melkoisen hauskaa Saaran pojan kanssa, kun suntion alku kirmasi pitkin tannerta kirves tanassa porojen perässä. Lammaspaisti olisi ollut välillä helpomminkin saatavilla, ne kun keksivät välillä yöpyä keskellä tietä, eivätkä väistäneet yhtään ennen kuin suntion alku niitä tarmokkaasti sateenvarjolla huiteli pitkin villoja. Siinä vaiheessa ei vielä kuitenkaan ollut päässyt nälkä yllättämään.

Paluumatkaltakin vielä muistoja riittää. Esimerkiksi Utsjoella, joen varressa viimeisiä kaloja peratessamme Jäämereltä tultuamme, sattui siihen joku nuorekas rouva päivittelemään että kylläpä me olemme onnistuneet joesta nostamaan aikamoisen määrän lohia, vaikkeivat kovin isoja olekkaan. Hänen miehensä ei hänen mielestään kuitenkaan saa mitään, joten voisimmeko myydä hänelle muutaman kappaleen syötäväksi? No tottahan me mielellämme nälkäistä rouvaa auttaisimme. Olimme juuri hinnasta neuvottelemassa, kun rouvan mies saapasteli paikalle ja totesi että pojat on vissiin Jäämereltä tulossa, kun on noin paljon seitä... Kaupat jäi sitten tekemättä.

Utsjoella viivähdimme jonkun aikaa. Siinä kylältä etelään menevän tien varressa huomasimme jonkun tytön yrittävän liftaamalla päästä eteenpäin. No me tietysti reippaina poikina menimme noukkimaan hänet kyytiimme. Meillä oli edelleen teltta pystyssä Utsjoen varrella, joten ei ollut tarkoitus pitkälle ajella. Suunnilleen 100 kilometriä siinä sitten tuli kuitenkin hyvää hyvyyttäämme etelään päin mentyä. Juteltiin mukavia Seijan kanssa. Seija asui etelä Ruotsissa, niin hän ainakin kertoi. Sadan kilometrin kohdalla suunnilleen sitten toppasimme, ja myönsimme että täytyy mennä takaisin Utsjoelle, kun on siellä telttakin pystyssä. No Seija tuntui jostain syystä viihtyvän seurassamme, ja niinpä hän päätti tulla meidän mukanamme takaisin Utsjoelle. Itse nuorena ja hiljaisena poikana lähinnä sivusta seurasin, kun lähinnä tämä Saaran poika teki Seijaan tuttavuutta. No kyllähän meidän telttaan vielä yksi Seija mahtui. Seuraavan päivän iltana hän sitten kuitenkin löysi ilmeisesti vielä mukavampaa seuraa, ja vaihtoi ilman sen suurempia jäähyväisiä toiseen poikaporukkaan.

Utsjoella kävimme luonnollisesti myös Utsjoen matkailuhotellilla. Sieltä jäi mieleen yksi lappalainen nimeltään Jussi, joka joikhasi meille komiasti kun hänelle yhden oluen tarjosimme. Utsjoella tutustuimme myös matkailuhotellin portsarin tyttäriin, joiden kanssa olin sen jälkeen kirjeenvaihdossakin muutamia vuosia. Tapasimme heidät kertaalleen suntion kanssa uudelleenkin, kun olivat jostain syystä Tampereella käymässä.

Takaisin etelään ajellessamme yövyimme viimeisen yön Kurikan leirintäalueella. Siellä kävimme myös saunassa. Siellä oli kaksi saunaa, joista toiseen marssi itse paikallinen nähtävyys, eli Juha Mieto. Sen jälkeen kävi kova kuhina, kun kaikki kyselivät toisiltaan että kumpaan saunaan se Mietaa meni. Minä en ole koskaan ollut kovin innokas julkkisten perään, joten saunoin ihan mielelläni siinä saunassa jossa Mietaa ei ollut. Oli ihan hyvin tilaa. Sai saunoa rauhassa.

Näköjään tätä tarinaa tuli jo tästä ensimmäisestä Jäämeren reissusta aikas pläjäys, joten taidan jättää tämän tähän tällä kertaa, ja jatkaa muista reissuista mahdollisesti sitten joku toinen kerta.